maanantai 31. joulukuuta 2012

Ilon vuotta 2013!



Uusi vuosi on kuin ovi jonka  avatessaan avaa samalla uuden mahdollisuuden.

Monet avaavat tuon oven haluten ottaa vastaan kaikki uuden mahdollisuuden tuoma hyvä. Tästä syystä teemme uuden vuoden lupauksia. Usein nämä lupaukset vain kuulostavat pikemminkin rangaistuksilta ja itsensä piiskaamiselta kuin mahdollisuuksien vastaanottamiselta. Päivän Hesarissa ihmiset lupaavat muunmuassa: "Lupaan lukea ankarasti ylioppilaskirjoituksiin" "Lupaan järkeistää rahankäyttöäni" "Pitää saada roinaa kirpputorille" "Lupaan hankkiutua timmiin rantakuntoon" (lähde: Helsingin Sanomat, 31.12.2012)

Toki minustakin on hyvä, että ihmiset asettavat itselleen tavoitteita. Pidän ajatuksesta, että ihmiset haluavat kehittyä ja erityisesti siitä, että lupauksissa usein annetaan arvoa tai aikaa läheisille!

Olen vain tullut siihen tulokseen, että lupaukset, jotka perustuvat ajatukseen että minun PITÄISI olla parempi ihminen, minun PITÄISI saada aikaan sitä ja sitä, minun PITÄISI pystyä parempaan, eivät pitkällä aikavälillä johda haluttuun lopputulokseen. Ne saattavat hetken vaikuttaa onnistuvan, onhan monilla hyvä itsekuri ja vahva tahto, joiden voimin he vaikka hampaat irvessä juoksevat päivittäin 10km kun ovat kerran luvanneet tai kieltäytyvät karkista tai pihvistä vaikka kuinka tekisi mieli.

Niin kauan kuin ihminen kiinnittää huomionsa pakkoon tai kieltäytymiseen, siihen mitä PITÄISI, hän ei loppujen lopuksi HALUA muutosta. Hän ei välttämättä edes tiedä mikä hänen syvin halunsa ja tarpeensa lupauksen takana on, mitä hän loppujen lopuksi haluaa. Ja vuoden päästä, valitettavasti, ollaan usein jälleen lähtötilanteessa ja syyllisellä mielellä kun lupauksessa ei ole aiempina vuosina "pysytty". Ja sitten piiskataan itseä entistäkin kovempaa. Miten toivoisinkaan, että ihmiset valitsisivat tavoitteita, jotka ovat helppoja pitää ja tuovat iloa! Itsekuri on mielestäni yliarvostettua eikä takaa onnistumista. Helppoutta puolestaan ylenkatsotaan - aivan turhaan!

Kaksi vuotta sitten lupasin itselleni, että teen vain ja ainoastaan niitä asioita, jotka tuovat itselleni iloa. Niitä asioita, joita ei olisi aivan pakko tehdä tai eivät toisi minulle iloa, en tekisi. Siitä syntyi ensimmäinen blogini Ilon vuosi 2011.

Vaikeinta tuon lupauksen pitämisessä oli se, että en edes tiennyt enää, mitkä asiat toisivat minulle iloa, koska olin niin ajautunut pakkoon ja suorittamiseen. Vähitellen aloin kuitenkin löytää ilon aiheita, ja seurauksena oli ravisuttava elämänmuutos, joka jatkuu edelleen. Elämänmuutos on avannut minulle huikeita uusia mahdollisuuksia ja olen löytänyt itsestäni voimavaroja, jotka olin kadottanut.

Vuonna 2013 haluan keskittyä iloon entistäkin enemmän joka solullani ja kaikella tekemiselläni.  Haluan säteillä iloa ympärilleni ja tehdä läheisteni maailmasta kauniimman. Haluan tuoda iloa mahdollisimman monelle ja löytää siihen  uusia keinoja.

Se onnistuu vain yhdellä tavalla: etsimällä iloa pienistä ja suurista asioista. Siksi lupaan jälleen saman, minkä lupasin kaksi vuotta sitten: tehdä asioita jotka tuovat minulle iloa! Se on helppoa ja toimii. Ja johtaa tuloksiin, joista en kenties vielä osaa unelmoidakaan.

Toivon sinullekin, lukijani, Ilon vuotta 2013! Kiitos että olet kulkenut kanssani. Matka jatkukoon, ja  ilo syventyköön!


lauantai 29. joulukuuta 2012

Irti valittamisesta, mutta miten?

Valittamisesta ovat viime aikoina kirjoitelleet muun muassa Pinkki ja Jenny. Eräs tuttuni teki jo uuden vuoden lupauksenkin ja julisti lopettavansa valittamisen, koska se vie turhaan energioita.

Olen täysin samaa mieltä valittamisesta. Se lamaannuttaa, vie ilon ja innostuksen, saa aikaan pahaa mieltä ja ilmapiiriä. Kaiken lisäksi se ei yleensä poista omaa kohdettaan eli valittamisen aihe ei parane valittamalla. Olen ensimmäinen, joka kannustaa kaikkia tekemään saman uuden vuoden lupauksen kuin  yllä mainittu tuttuni!  Jos kaikki miettisivät ennen kuin päästävät negatiivisiä sanoja suustaan, niin ympäristömme olisi paljon miellyttävämpi ja kivoja asioita tapahtuisi, vieden lopulta turhalta valitukselta aiheet. "Pahaa ei saa pois, mutta hyvää voi lisätä" on blogini slogan.

Uskon vahvasti siihen, että keskittymällä hyviin asioihin päästään paljon parempiin tuloksiin kuin epäkohtia korostamalla ja voivottelemalla. Kyllä, moni asia on varmaankin pielessä, mutta aika moni asia on myös hyvin, eikö totta! Ajattelepa vaikka, kuinka erilaisen alun saa uusi päivä, jos aamulla ensimmäisenä sanomme kumppanillemme:

"Hyvää huomenta kulta, voi kiitos kun keitit kahvia, tuoksuupas täällä hyvälle!"'

tai

"Voivoi kuinka huonosti tuli nukuttua mikähän noita lapsiakin taas vaivaa kun heräilevät voi ei keittiökin on taas heti aamusta sotkuinen!"

Olosuhteisiin ei voi aina vaikuttaa, mutta omaan asenteisiinsa useimmiten voi.

Miksi se sitten on välillä niin vaikeaa (kyllä, minullekin)? Miksi lupauksista ja päätöksistä huolimatta helposti huomaa uudelleen ja uudelleen itse levittävänsä ympäristöönsä negatiivisuutta ja huonoa energiaa? Miten sitä niin helposti lähtee mukaan vali-vali-kierteeseen, vaikka tietää ettei se kannata ja ei edes haluaisi? Ja kun tietää ettei halua tehdä niin ja kuitenkin tekee, niin siitähän seuraa valtava syyllisyys ja epäonnistumisen tunne. Auts ja voih! Kuinka huono ihminen olenkaan!

Luulen, että tehokas keino päästä irti valittamisesta, on osoittaa valittajalle ja valitukselle myötätuntoa ja sitten vain päästää se menemään. Selitän vähän tarkemmin:

Valittamisen hyvä puoli on se, että sillä ainakin usein saa yhteyden muihin. Sen avulla saamme sympatiaa ja voimme kokea yhteyden tunnetta ihmisiin, jotka lähtevät mukaan siihen vaikkapa kertomalla omasta vastaavasta ikävästä kokemuksestaan tai voivottelemalla tilannetta kanssamme. Tai kertomalla vielä mehevämmän juorun jostain ikävästä henkilöstä. Tuohan se hetkellistä tyydytystä ja liennytystä pahaan oloon, kun saa oikein kunnolla marmattaa ja velloa surkeudessa jonkun kanssa.

Kun seuraavan kerran kohtaat valittajan, niin ennen kuin ärsyynnyt, kokeilepa ajatella: "Voi ihmispoloista, hänellä on noin paha olla ja hän haluaa selvästikin yhteyden muihin eikä hän tiedä eikä osaa parempaakaan keinoa kuin valittaminen" Anna hänelle myötätuntoinen ajatus ja ehkä jokin rohkaiseva sana lähtemättä kuitenkaan mukaan valitusvirteen. Sano vaikka, että "Tuntuuko sinusta todella noin ahdistavalta ja haluatko noin kovasti että saisit joltain ymmärrystä?" Ja sitten voit vaikka halata häntä.

Sen jälkeen unohda koko juttu ja käännä huomiosi kivoihin ajatuksiin ja asioihin, ja koeta saada valittaja mukaan!

Mikä tärkeintä: vinkki toimii myös kun valittaja olet - hyvästä päätöksestä huolimatta - sinä itse :) Osoita itsellesikin myötätuntoa ja armollisuutta tuomitsemisen ja syyttelemisen sijaan. Vanhoista tottumuksista irti pääseminen ottaa oman aikansa. Sen jälkeen, katse kohti valoa ja hyviä asioita!

Lumiukkokin vain nauraa, vaikka tietää pian sulavansa! Onhan sillä tämä hetki ja se on kukitettukin!







torstai 27. joulukuuta 2012

Kauas pois



Välipäivät, mikä loistava ajankohta kaukokaipuulle Raappanan tahtiin:

"Lähdetään kauas pois, sinne misson lämmin
Ja niin paljon elävämmin loistaa tähdet ja kuu
Ei se voi olla väärin, lähtee maailman ääriin..."


Moni tuttu on tälläkin hetkellä kuka missäkin Dubaissa. Minne sitä itse lähtisi, jos saisi nyt vapaasti valita? Joku sellainen paikka jossa ei ole ennen tullut käytyä?

1. Eilisen huikean elokuvaelämyksen jälkeen ensimmäisenä tulee mieleen Uusi Seelanti. Ne maisemat, se luonto, ahh! Kuvien perusteella minulla tulee maisemista jopa vähän esihistoriallinen tunnelma. Koskemattomuus ja  jylhyys koskettavat syvälle sieluun. On vaan vähän kaukana ja hankalien yhteyksien päässä ne seudut. Onneksi nojatuolimatkan voi tehdä milloin tahansa helposti varsinkin näitä Tolkien-elokuvia nähtyään, kuuntelemalla elokuvamusiikkia ja laittamalla silmät kiinni. Tai vaikka käymällä katsomassa Pingviinimatkat -blogin kuvia ja vinkkejä.

2. Latinalaisessa Amerikassa riittäisi monia kiinnostavi kohteita, mutta ykkösenä listallani olisi ehdottomasti Chile. 4300 km pitkässä maassa riittäisi näkemistä aina jäätiköistä autiomaahan ja rannoista esikolumbiaanisiin kulttuurikohteisiin. Mutta kovin on kaukana sekin. Eikä sinne mentäisi pitkäksi viikonlopuksi vaan pikemminkin muutamaksi kuukaudeksi. Latinalaisessa Amerikassa matkatessa on  hyvä osata paikallista kieltä, mikä itselläni espanjantaitoisena toteutuisi kyllä. Ojalá!

3. Paratiisisaarikohde minulle olisi Malediivit.  Se edustaa minulle paikkaa, jossa voisi unohtaa kaikki huolet  ja paineet, olisi vain ja makaisi riippukeinussa, lukisi ehkä kirjaa. Välillä kävelisi ja uisi ja etsisi simpukoita ja sitten snorklailisi. Lapset leikkisivät hiekalla ja kylpisivät leppeissä aalloissa. Tuuli kuiskailisi rauhoittavasti elämän totuuksia hiljaisuudessa.

4. Yllä mainitut kohteet ovat kovin kaukana, löytyisikö lähempää jotain? Välimeri viehättää, mutta aika monet kohteet on jo tullut koluttua.  Malta olisi minulle tuntematon, kiinnostava ja monipuolinen kohde. Jotenkin tykkään saarikohteista, koska ne ovat mukavan kompakteja ja selkeitä. Maltalla olisi paljon nähtävää, sekä kulttuuria että luontoa, ja lapsetkin viihtyisivät, varsinkin kesällä. Rantaelämä on kuvista päätellen aktiivista ja hauskaa. Sää ei talvellakaan olisi pöllömpi, tälläkin hetkellä näemmä +15 astetta, kelpaisi minulle ainakin. Kohteeseen pääsee Suomesta melko helposti, tarkemmin yhteyksistä kerrotaan täällä. Hmm, ehkäpä yhdistelmämatka Sisilian kanssa toimisi, sekin kun on itsellä vielä näkemättä!

5. En ole koskaan käynyt missään Lähi-Idän maassa. Ja jos yksi näistä kiehtovista kohteista pitäisi valita, niin ottaisin Israelin. Paitsi huikean henkisen, "pyhiinvaellus"-matkan Raamatun kertomuksista tuttuihin paikkoihin, se tarjoaisi matkailumaana muutenkin elämyksiä: Kuollut meri, Massada, Tel Aviv. Paikka on kuulemma uutisista tutuista levottomuuksista huolimatta melko turvallinen matkailijoille.



Entäpä sinä lukijani, minne sinä lähtisit mieluiten, jotta toteutuisi Raappanan kappaleen viehättävä lause:
"Ja jos mä nään lunta, niin on sen oltava unta"?


PS. Myötätuntoa, kärsivällisyyttä ja voimia kaikille kaukokaipuutaan toteuttamaan lähteneille, jotka tällä hetkellä ovat juuttuneet Helsinki-Vantaalle teknisen vian vuoksi!


lauantai 22. joulukuuta 2012

Christmas wishes/Joulutervehdys


This year I sent only one Christmas card to my 83-year-old grandmother. This is our "Christmas card" to all the rest of you, my dear friends, relatives and blog readers.
I tried to take a nice picture of my girls, posing and smiling and hugging. I didn't quite succeed as I wanted, but does it really matter? At the end, the most important thing about Christmas for us is to spend time with each other, to care about others and to relax and enjoy.

Enjoyable, Peaceful and Merry Christmas to you all! 

from Sonninen family


**********


Tänä vuonna lähetin vain yhden joulukortin, 83-vuotiaalle muistisairaalle isoäidilleni. Te kaikki muut sukulaiset ja ystävät sekä blogini lukijat, tässä seuraa teille joulutervehdys :)

Yritin ottaa tytöistä somaa joulukorttikuvaa tätä varten. Tonttulakit päähän ja sohvalle, valoakin oli kivasti aurinkoisena pakkasaamupäivänä. Vaan tyttösetpä eivät äidin suostutteluista huolimatta suostuneet halailemaan, pussailemaan ja hymyilemään kameralle. Ei, toinen katseli iPadista Mikki Hiirtä ja toinen vilkuili vierestä...





... vaan eipä se mitään! Jouluhan kannattaakin viettää mahdollisimman rennosti kuten yllä olevassa kuvassa. Tärkeintä on yhdessä olo ja toisista välittäminen (linkki toiseen blogiini, jossa kirjoitin aiheesta). Hetkestä nautiskelu ja pysähtyminen, kukin omalla tavallaan, rakkaittensa seurassa.

Näissä kuvissa ja tunnelmissa Sonnisen perhe toivottaa kaikille

Hyvää, Rauhallista ja oman näköistänne Joulua!




maanantai 17. joulukuuta 2012

Nyt ei pääty koskaan


Viikonloppuna olin kaksi päivää koulutuksessa, jossa ei oikeasti ollut muuta vaihtoehtoa, kuin hetkeen keskittyminen ja läsnäoleminen. Mikä mahtava keidas, kun SAI luvan kanssa unohtaa kaiken muun ja vain olla siinä hetkessä aistit avoinna. Enkä kyllä miettinyt ostamattomia lahjoja ja tekemättömien asioiden listaa ollenkaan!

On elähdyttävä kokemus tehdä kiireen keskellä jotain, mihin ei "oikeastaan olisi aikaa" ja heittäytyä hetkeen, luottaen siihen, että kyllä kaikki todella tärkeä tulee tehtyä.  Kokeilepa vaikka sallia itsellesi ex tempore leffailta juuri silloin, kun olisi kiire tehdä kaikkea muuta? Virkistävä vaikutus on exponentaalinen.

Sitä paitsi, eikös saman voisi soveltaa arkeen, ihan kaikkeen mitä tekee, tuon hetkeen sukeltamisen? Kun laitan lapsille ruokaa, en miettisi tekemättömiä joululaatikoita, vaan tekisin ruokaa ja nauttisin siitä mahdollisuudesta. Kun teen koulutehtäviä, en miettisi kirjoittamattomia blogipostauksia, vaan tekisin niitä tehtäviä. Kun huokaisen hetken sohvalla, ei mielen tarvitsisi vaeltaa tulevaisuuden haasteisiin, vaan se saisi olla siinä missä minäkin.

Kun malttaa pysähtyä hetkeen, näkee elämän ihan uudella tavalla. Näkee mahdollisuuksia ja ulottovuuksia, jotka usein hukkuvat kiireen alle. Näkee olennaisen ja sen todella tärkeän. Kun ottaa hetken sellaisena kuin se tulee ja keskittyy "vähään", saakin yllättäen enemmän.

Hetkessä eläminen on helppoa, luonnollista. Lapset osaavat sen automaattisesti. Me aikuiset olemme vain unohtaneet sen ja saamme nähdä vähän vaivaa oppiaksemme sen uudelleen. Mutta me osaamme sen, ja sen mieleen palauttaminen kannattaa. Sen voi tehdä vaikka kuuntelemalla tämä ihana kappale keskittyen sanoihin:‎

Cause now is all there is
so peaceful and still
and now you dont worry about what's has happened or what will
cause now never ends
and now has never been
all of your answers
are waiting for you here
Now


perjantai 7. joulukuuta 2012

Shamaanin bileet

Ohhoh, mikä tuoksumatka! Olin Jolien järjestämässä Honoré de Prés:n tuoksutastingissa. Täytyy sanoa, että taisin jäädä koukkuun. HDP on ranskalainen parfyymitalo, jolla on tällä hetkellä vain 8 tuoksua, mutta ovatpahan sellaisia taideteoksia, että jokaisen niistä ottaisin ja antaisin mielelläni lahjaksi.

Epätavallisia. Hämmentäviä. Ihastuttavia. Vai olitko tullut ajatelleeksi, että hajuvesi voisi tuoksua porkkanalle? Kaikki nämä tuoksut ovat 100% luonnomukaisesti tuotettuja ja yhtä lukuunottamatta ne on suunnitellut Olivia Giacobetti. Näistä tuoksuista ei mene parin tunnin tuoksuttelussakaan pää kipeäksi, sillä niistä puuttuu kokonaan teollisissa tuoksuissa käytetyt synteettiset ainesosat. Pääkaupunkiseudulla asuvat, kannattaa piipahtaa suloisessa luonnonkosmetiikkakauppa Joliessa Helsingin Uudenmaankadulla ihan jo pelkästään tutustumassa näihin!

Minun mukaani ei lähtenyt kaamoksen täsmäase, aurinkoisen sitrusmainen Trip, ei myöskään kaukomatkalle viettelevä Love Coco. Eikä tällä kertaa edes se persoonallisen porkkanainen Love Les Carottes tai leikkisän kepeä Sexy Angelic. Ehei. Minulle lähti Chaman's Party, joka on metsäinen, mausteinen ja lämmin. Siitä huokuu alkukantainen voima ja, kyllä, miehisyys. Se on vahva ja melko tervainen.

Miksi ihmeessä valitsin juuri tämän tuoksun? Tuoksuthan vaikuttavat meihin hyvin monella tasolla. Mitä alitajuntani haluaa minulle kertoa tällä, ehkä itsellenikin vähän yllättävällä valinnallani? Miksen ennemmin ottanut jotain iloisen energistä tuoksua, leimaahan ilo tällä hetkellä kaikkea tekemistäni ja suuntaani. Tämä tuoksu on kyllä energinen, mutta energia on pikemminkin maanläheistä ja maskuliinisen aistillista. Ilon vuoden uuden ulkoasun perhoset ja kukkaset ovat kaukana tästä karhumaisen vahvasta tuoksusta, jonka taivaalla leiskuvat revontulet ja tuli rätisee erämökin kaminassa.

Jostain syystä kai tarvitsin tätä juuri nyt. "Shamaanin bileet" tuoksuvat nyt kotonamme, ja samaa pulloa voimme käyttää mieheni kanssa molemmat. Ehkä kyse on erilaisten energialajien tasapainosta elämässäni. Tai ehkä siitä, että tuoksu palauttaa minulle jotain arvokasta, minkä olen kenties hylännyt ja unohtanut. Ehkä tarkoitus on herätellä henkiin se "Lapin akka", joka on osa minua juurieni ja geeniperimäni ansiosta.  Annan Chaman's Partyn tehdä työnsä, mitä ikinä se onkaan.



Kuvan lähde: Jolie

torstai 6. joulukuuta 2012

Kirje lapselleni vuonna 2107




Rakas lapseni tai lapseni lapsi vuonna 2107

Kirjoitan tätä 6.12.2012, Suomen itsenäisyyspäivänä. Tänään Suomi on ollut itsenäisenä 95 vuotta. Tänään kuvittelin mielessäni, miltä maailma mahtaakaan näyttää 95 vuoden kuluttua tästä hetkestä. Sinä, jompi kumpi lapsistani, voit mahdollisesti olla elossa vielä silloin! Tai ainakin sinun lapsesi, jos niitä saat. Osoitan tämän kirjeen teille kaikille toivoen, että joku teistä tämän lukisi.

Ehkä muistat, kun katsoimme tv:stä linnanjuhlia ja sytyttelimme kynttilöitä piparintuoksuisessa kodissa. Ehkä muistat vanhempiesi puhuneen siitä, kuinka onnellisia olemme vapaudesta ja itsenäisyydestä. Siitä, kuinka eri tavalla kaikki olisi voinut mennä, jos eräät toiset, joita sinä et koskaan ainakaan muista tavanneesi, eivät olisi olleet tavattoman rohkeita. Nämä toiset nousivat puolustamaan kotiaan ja omaa maataan, jotta he ja heidän lapsensa ja tulevat sukupolvet, eli me, saisimme mahdollisuuden elää vapaana. Moni heistä menetti terveytensä, omaisuutensa, nuoruutensa tai koko elämänsä puolustaessaan vapautta. Kuinka kiitollisia olemmekaan näille miehille ja naisille, jotka elivät ennen meitä ja tekivät mahdolliseksi elämämme sellaisena, kuin olemme sitä saaneet elää!

Kirjoittaessani tätä kirjettä vuonna 2012, ei minulla ole aavistustakaan, millainen maailmamme on vuonna 2107. Onko Suomea olemassa silloin? Juhlitaaanko 190:tta itsenäisyyspäivää? Ovatko he, jotka taistelivat vapauden puolesta vuonna 1917 ja sen jälkeen, jääneet unholaan, vai käykö joku heidän haudallaan laskemassa seppeleen? Lauletaanko kansallislaulu ja kuunnellaanko Finlandia? Liehuuko pihoilla siniristilippu? Katsotaanko tv:tä vastaavasta ajan välineestä Tuntematon sotilas? Miten näistä asioista puhutaan kouluissa?

Maailma on voinut muuttua hyvin erilaiseksi. Voihan olla, että vuonna 2107  joulukuun kuudes on samanlainen päivä kuin kaikki muutkin, ja vain sinä ja sukupolvesi muistaa hämärästi vanhempiensa ja isovanhempiensa tarinoita talvisodasta ja itsenäisyyden sankareista.

En usko, että nämä sankarit pahastuisivat haudoissaan, vaikka heitä ei enää niin usein muisteltaisikaan. Luulenpa, että he näkisivät oman osansa suuressa kokonaisuudessa ja olisivat tyytyväisiä nähdessään, minkä mahdollisuuden rakensivat  meille ja meidän jälkeläisillemme. Työlle ja kasvulle, kehitykselle ja rakkaudelle. Ilolle ja rauhalle. Vapaudelle, joka voi muuttaa muotoaan muttei koskaan olemustaan.

Toivon, että sinä, lapseni tai hänen lapsensa, 6.12.2107, sytyttäisit kaksi kynttilää vapaudelle, niin kuin lapsuudessasi oli tapana. Toivon, että soisit ajatuksen Suomen itsenäisyydelle ja heille, jotka mahdollistivat vapautenne. Ja puhuisit heistä nuoremmillesi, niille jotka ovat lähelläsi. Aivan kuten mekin puhuimme aikanamme sinulle. Jotta hekin arvostaisivat vapauttaan, josta teidän kaikkien edelleen nauttivan uskoo ja toivoo

Äitinne




sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Adventtiruno






Vähiin käy taas pitkä vuoden tie
se moneen uuteen ja kauniiseen vie

Jatkuva draivi on kyllä päällä
Se meikän pitää vireänä joka säällä

Vaan joskus hyytyy myös ilon vuosi
mikä neuvoksi silloin? sydämeni huusi

On hetkiä jolloin vain lepoa kaipaa
Kun ei yrittää tarttis, sais olla vaan

Tulossa kirkkaus ja armo on maailmaan
Sehän adventin sanoma yhä on vaan

Nyt siis unohtaa voin tuiskun, pimeän retken
Adventin valossa saan levätä pienen hetken.



Hyvää ensimmäistä adventtia kaikille ja tervetuloa uusille lukijoille!




perjantai 30. marraskuuta 2012

Tiedolla, taidolla, intuitiolla




Yrittäjyydessä on pohjimmiltaan kyse vastuun ottamisesta omasta elämästään ja tulevaisuudestaan.

Paitsi että olen yrittäjänä vastuussa liiketoiminnastani, kaikesta siinä, aina vessapaperista taselaskelmaan, olen myös vastuussa siitä, miten järjestelen mm. eläke- ja vakuutusasiat, omat tavoitteeni ja vaikkapa ajankäyttöni. Työntekijänä voin aina napista ja syyttää systeemiä tai työnantajaa, yrittäjänä voin ainoastaan katsoa peiliin. Ennen kaikkea tämähän on suuri vapaus, mutta tarkoittaa myös että asioita on ihan oikeasti ajateltava ja tehtävä niistä tärkeitä päätöksiä.

Esimerkiksi se, minkä vuositulon mukaan päätän maksaa omaa yrittäjän työeläkettäni (yel) vaikuttaa paitsi tulevan eläkkeeni määrään, myös päivärahani suuruuteen, jos esimerkiksi sairastun tai jään äitiyslomalle. Toisaalta voin valita maksaa vähemmän yeliä, mutta varmistaa toimeentulon edellä mainituissa tilanteissa hankkimalla vapaaehtoisia vakuutuksia. Mutta kaikki on omissa käsissä!

Tulevaisuutta kun ei voi ennustaa, niin päätökset on tehtävä kulloisenkin hetken parhaan tiedon ja tuntuman pohjalta. Taidontie Oy:n yrittäjäkurssilla olen nyt saamassa tietoja siitä, mitä kaikkea onkaan huomioitava.

Mutta lopulta päätän itse. Aina tietenkin riittää jälkipuhujia "mitäs minä sanoin" -tyyppisesti. Itselle on tullut kurssin aikana selväksi, että jonkun toisen yrittäjän jollain hetkellä tekemiä päätöksiä on paha mennä arvostelemaan. Ei se todellakaan aina niin helppoa ole, kun täytyisi tietää kaikesta kaikki ja omata vielä ennustajan lahjat! Tietenkin voin aina päättää myös olla palkkatyössä - ja luopua suuresta osasta vastuuta ja vapautta.

Olen alkanut monessa asiassa luottaa yhä enemmän intuitiooni ja ajatuksen voimaan, rohkaisevin  tuloksin. Kuinka paljon uskallan käyttää intuitiota yrityksen perustamiseen liittyvissä asioissa? Missä määrin voin luottaa tässäkin siihen, että mikä tuntuu hyvältä, tulee menemään hyvin? Näihinkin kysymyksiin vastauksen tietää - vain ja ainoastaan - allekirjoittanut. Mutta mielenkiinnosta kysyisin teiltä, joilla on oma yritys ja kokemusta tästä, miten on:

Millä perusteella teette yrityksenne järjestelyihin liittyviä päätöksiä? Perstuntumalla? Järjellä? Tunteella? Appiukon/kaverin/serkunkaiman neuvojen perusteella?

Erinomaisen hyvää viikonloppua - hei me selvittiin marraskuusta!

Marraskuista metsää. Jostain kajastaa jo Suuri Valo.


torstai 29. marraskuuta 2012

Tärkeintä on se, mitä näet




Mitä näet ylläolevassa kuvassa?

Minä näen siinä Ilon vuoden Facebook-sivulle postaamani ajatuksen, jossa ensin laitoin kuvan pienestä liekistä ja hetkeä myöhemmin tuon ylläolevan roihukuvan. Ajatus taustalla oli se, että pieneen alkuun sisältyy suuria mahdollisuuksia, joiden rajana on vain ja ainoastaan oma mielikuvituksemme.

Lisäksi näen siinä laadullisesti heikohkon, iPhonen kameralla tuikkaistun otoksen, ja nuo "pisteet" jotka heijastuvat takan lasi-ikkunasta. Oman epätäydellisyyteni valokuvaajana. Ja myös pienen pelon siitä, pitääkö joku satunnainen surffaaja sivustoani tämän kuvan takia nyt "kotikutoisena"ja häipyy saman tien.

Mutta eräs Facebook-lukijapa näki siinä jotain ihan muuta: "Näen miehen joka kurottelee kättänsä kohti, näen "jonkun" jolla on pitkä kieli, kolmannetkin kasvot, eivät niin kiltit, näen jalan, oikeastaan neljännetkin kasvot." Vielä eräs toinen lukija näki kuvissa ja kommenteissa villitsemistä pyromaniaan, vitsinä tosin, ainakin toivottavasti!

Yllä olevasta kuvasta voi täysin objektiivisesti sanoa vain, että siinä luultavimmin palaa tuli. Kaikki  muu yllä sanoin kuvaamani on tulkintaa, omaa ja lukijoideni. Tulkinta taas kertoo siitä, mitä näemme. Kaikki katsomme kuvaa tulesta, mutta näemme siinä eri asioita. Kumpikohan olisi tärkeämpää, se mitä katsomme, vai se mitä näemme?

Vielä toinen esimerkki:
Kun katsot kuvaa sairaasta lapsestasi, mitä ajattelet? Sydämesi luultavasti pakahtuu rakkaudesta tuota pientä olentoa kohtaan ja näet hänessä hoidettavan ja syliin otettavan kullanmurun, ja haluaisit, jos se vain olisi mahdollista, itse ottaa hänen sairautensa, jotta hänen olisi parempi olla.
Joku toinen saattaa nähdä samassa kuvassa jotain aivan muuta. Pikkuräkänokan, jonka äiti ei ole huolehtinut jälkikasvunsa siisteyskasvatuksesta. Joku kolmas kiinnittää huomionsa kuvassa vaikkapa lapsen vaatteisiin ja tekee niistä tulkintojaan. Onko kuvassa kesä vai talvi? Ovatko vaatteet uusia vai vanhoja?




Näkemämme perusteella valitsemme ajatuksemme, ja ajatustemme perusteella toimimme. Toimintamme taas määrittelee elämämme. On siis todellakin tärkeää, mitä näemme ja mitä näkemästämme ajattelemme. Toivon, että miettisit, miten näet itsesi tällä hetkellä. Sillä jos jollain, niin sillä miten itsesi näet on merkitystä oman elämäsi kannalta. Lisää aiheesta "myötätunto itseä kohtaan" löytyy toisesta blogistani täältä.


"Tärkeintä ei ole se, mitä katsot, vaan se, mitä näet"

maanantai 26. marraskuuta 2012

Triplanimpparidrinkki


Kaikki tietävät, että alkoholi ei ole hyväksi keholle. Se on vieras myrkky elimistöllemme ja  aiheuttaa mm: vakavia ajattelu- ja havaintotoimintojen häiriöitä, henkistä taantumista. Psykooseja. Ravitsemushäiriöitä, diabetes, kihti, sydän- ja verenkiertosairauksia. Rasvamaksa, alkoholihepatiitti ja maksakirroosi. Aivosairauksia ja -häiriöitä, epilepsiaa. Ääreishermosto- ja lihassairauksia. Närästys, ruokatorven syöpä ja ylävatsan, vatsalaukun ja suoliston sairauksia kuten mahahaava ja paksunsuolen syöpä. Krooninen haimatulehdus. Sydämen vajaatoimintaa, rytmihäiriöitä sekä sydänperäisiä äkkikuolemia. Kohonnut verenpaine. Impotenssi, kivesten surkastuminen, hedelmättömyys ja rintarauhasten suurentuminen miehillä. Naisilla munasarjojen toimintahäiriöt, kuukautishäiriöt ja hedelmättömyys. Alkoholi kasvattaa rintasyövän riskiä. Osteoporoosi (luukato) molemmilla sukupuolilla. Suun, nielun, kurkunpään, ruokatorven ja maksan syövät. Anemia. Vakavia tulehdussairauksia kuten verenmyrkytys, keuhkokuume ja tuberkuloosi. (Lähde: Päihdelinkki)

Kaikki tietävät myös, että pari lasia viintä silloin tällöin ei ole haitaksi vaan voi päin vastoin olla jopa hyväksi terveydelle, varsinkin henkiselle terveydelle, sen rentouttavan vaikutuksen ansiosta.

Juhlakausina tilanne kuitenkin helposti ryöstäytyy käsistä kuin huomaamatta, ja noista "parista lasillisesta silloin tällöin" tuleekin jokapäiväinen rutiini, johon kroppakin sopeutuu eikä soita hälytyskelloja.  Pikkujouluja kotona, pikkujouluja töissä, pikkujouluja asiakkaiden kanssa… äkkiä tuleekin otettua lasillinen jos toinenkin, pitkin viikkoa.

Näin juhlakautena pysähdyn miettimään omaa alkoholinkäyttöäni. Itselläni on melko tiukka linja sen suhteen, minkälaista elämää ja käytöstä haluan omassa kodissani ja lasteni
edessä näyttää. Rakastan joitakin laadukkaita juomia, kuten shampanjaa ja hyvää punaviiniä, mutta en halua niitäkään käytettävän liikaa edes juhlien verukkeella. Juonkin mieluummin glögin ilman
terästystä ja ruoan kanssa kivennäisvettä. Kun normaalisti juo kraanavettä, pullollinen Vichy Novellea tuntuukin yllättäen juhlavalta!

Juhlien aikaan on kuitenkin kiva välillä nostaa maljaa, jossa on muutakin kuin jaffaa. Onneksi alkoholittomia drinkkejäkin saa useista ravintoloista, ja niitä voi jopa itse tehdä.

Hain linkin resepteistä inspiraatiota ja toteutin Seelan, Katjan ja Hilkan nimpparidrinkin vähempisokerisemmalla tyylilläni. Lahjomattoman makuraadin mielestä juoma oli virkistävän raikasta tosin lapset eivät ihan arvostaneet noita juomassa kelluvia  - omin käsin viime kesänä poimittuja - vadelmia. Päätimme tehdä näistä kolmen sukupolven triplanimpparidrinkeistä perinteen ja ensi vuonna onkin sitten Seelan vuoro kehittää meille oma drinkki!



Nimpparidrinkki (neljälle)

2 dl Brunneby mustaherukkamehutiivistettä (sokeriton, säilöntäaineeton, makeutettu omenalla ja viinirypäleellä)


5 dl Novelle Fruity mustikka -kivennäisvettä



1 dl pakastevadelmia



koristeeksi: kanelitanko



Sekoita hyvin jäähdytetyt aineet keskenään ja tarjoile kauniista laseista.



sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Päivän pieni ilo

Olen alkanut julkaista Ilon vuoden Facebook -sivulla Päivän pieni ilo -kuvia ja ajatuksia.

Kaikki lähti siitä, etten kertakaikkiaan halunnut alistua siihen, etteikö marraskuussakin löytyisi pieniä ilonaiheita ja väriläiskiä ihan arkisista asioista. Siitä se sitten lähti. Kiitos iPhonen ihan kelvollisen kameran, näiden kuvien julkaisu on "intuitio-pohjalta" tosi helppoa! On mukavaa saada jakaa pieniä arjen ilon oivalluksiani ja huomata myös onnistuvani siinä - tykkääjien määrästä päätellen!

Jos et vielä ole tilannut FB-päivityksiäni, käypä tykkäämässä sivustani, niin saat omaan uutisvirtaasi näitä päivän pieniä iloja. Lisäksi linkitän FB:iin kaikki blogipostaukseni ja satunnaisesti muitakin ajatuksia.

Tässä näytöksi viime viikon pienet ilostuttajat. Vaikkapa sinun sunnuntaisi iloksi!


Päivän pieni ilo: oranssien ruusujen hehku arjen ja kaa(m)oksen keskellä.

Päivän pieni ilo: superfoodia Lapista aamupalaksi!

Päivän pieni ilo: "outo valoilmiö" marraskuisella pihamaalla!

Päivän pieni ilo: Tontut ovat saapuneet!

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Säkenöiviä blogo-kohtaamisia


Sunnuntai, 18.11.2012
Tapaan helsinkiläisessä kahvilassa Tuulevin. Hän on kuin minä "isona", jokseenkin sellainen jollainen toivoisin olevani about 10 vuoden kuluttua. Hän on viisas ja lempeä, ja tekee asioita joita minäkin haluaisin tehdä. Lisäksi hän on hillityllä tavalla värikäs. Uskomaton yhdistelmä oransseja hanskoja ja persoonallisia koruja, mutta kuitenkin niin levollinen. Haluaisin jutella hänen kanssaan vaikka päivän, mutta meillä on aikaa vain tunti. Tällä kertaa, mutta ei varmasti viimeistä kertaa! Tähti on syttynyt.



Lauantai, 27.10.2012
Tuula (kuvassa), Elisa , pinkki ja minä vietämme nauravaisen illan Helsingissä. Kaikki nämä ihanat naiset ovat juuri sellaisia, minkälaisen kuvan olen saanut heistä heidän blogiensa perusteella. Tuulasta olin osannut jopa kuvitella, millainen ääni hänellä olisi! Meillä on tosi mukavaa, ja haluamme tavata uudelleen. Ehkäpä on syntynyt kourallinen uusia, lujia ihmissuhteita, jotka kantavat lähivuosina paljon hyviä asioita?

Aiemmin tapahtunut

Hannerikasta on tullut jo niin "oikea" ystävä, että en edes muista meidän enää alunperin tutustuneen blogiemme kautta. Tapaamme usein, käymme lounaalla, ulkoilutamme koiria yhdessä.

Sitten on vielä yksi blogien kautta aikaansaatu kohtaaminen, josta olen erityisen iloinen ja kiitollinen. Jenny ja Deste ovat löytäneet toisensa minun blogini kautta. Ja nyt Deste on mukana Jennyn esikoiskirjassa.
On ollut mahtavaa saada olla välillisesti mukana heidän kohtaamisessaan ja Jennyn kirjan synnyssä. Enkä vielä ole edes koskaan tavannut Jennyä. Ja Destenkin vain kerran.

Kuka vielä väittää, että bloggaus ja sosiaalinen media ei edistä "oikeita" ihmissuhteita? Minulla ainakin edistää, ja mitä suuremmissa määrin. Sillä blogien takana on useimmiten aitoja ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka haluankin tuntea, mutta joita en muuten kenties koskaan olisi onnistunut kohtaamaan.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Meikin alta


Ympäri blogeja leviää Tyyliä metsästämässä -blogin Veeran aloittama kampanja, jossa bloggaajat esittävät itsensä ilman meikkiä.

Veeran sanoin:

Toivoisin meidän bloggaajien pystyvän taistelemaan sitä ilmapiiriä vastaan, jossa sallittua on vain virheettömyys. Ilahtuisin kovasti, jos muutkin bloggaajat innostuisivat postaamaan itsestään kuvan juuri sellaisena kuin ovat meikin alla, photoshoppaamattomana. Näytettäisiin, että jokaisen blogin takana on ihan oikea ihminen pienine virheineen. Sillä niin täydellisesti kuin se välillä unohtuukin, niin kultturissamme vallitseva kauneusihanne on useimmiten melkoisen rakentamisen ja kuvankäsittelyn tulos.


Moni bloggaaja onkin jo paljastanut itsensä meikkien ja photoshopin takaa. Ja yllätys yllätys, kauneus ei häviäkään käsittelyn jäädessä pois yhtään minnekään. Käykää katsomassa esimerkiksi Jolien tyttöjä (Jutta ja Katja) tai Chickling-blogin Hannaa.

Tunnen monia naisia, jotka eivät käytä juuri lainkaan meikkiä. He ovat kauniita ja luonnollisia sellaisenaan, ei heidän tarvitse. He väittävät, etteivät osaa meikata, ja moni heistä haluaisi oppia taidon. Hyvä, meikkaus on kannatettavaa, silloin kun se lähtee henkilön omasta halusta, ei ympäristön paineesta. Vaikkakin loppupeleissä, kenelle meikkaamme? Totta kai kyse on viime kädessä siitä, että halutaan vaikuttaa siihen, miten muut näkevät meidät.

4-vuotias tyttöni esittää usein kiusallisia kysymyksiä: "Äiti, miksi laitat meikkiä? Saanko minäkin laittaa jo ripsiväriä? Missä mun huulipuna on?"

Meikkaus on kivaa. Minusta on hauskaa näyttää huolitellulta ja korostaa mielialan mukaan eri puolia itsestäni. Mutta naiseuttani tai minua ei määritellä meikeillä. Se on jossain ihan muualla. Niin klisheeltä kuin se kuulostaakin, kauneus lähtee ihmisen sisältä. Ja on loppupeleissä katsojan silmässä.

Oheisessa kuvassa olen minä, tänään, rankan päivän jälkeen ja meikit pois pestyinä. iPhonen kameralla kuvattuna, ilman minkäänlaista punoituksen poistoa tai kuvankäsittelyä.

Aitouden puolesta. Haastan mukaan koko oman blogosfäärini!

maanantai 19. marraskuuta 2012

Lasikaton läpi

Euroopan huippuyritysten hallitusten jäsenistä vain yksi seitsemästä on naisia.

Ei silti, että miehissä olisi kategorisesti jotain vikaa, mutta myös Suomessa edelleen miehen euro on naisen 80 senttiä. Mistä se kertoo? Minusta meillä on vielä paljon tekemistä asenteissa ja käytännössä myös täällä kotimaassa. Miehille moni asia on helpompaa, valitettavasti.

Blogini hengen mukaisesti, haluaisin keskittyä tässäkin asiassa kuitenkin hyvään ja koettaa lisätä sitä. Siksi ohessa pari positiivista esimerkkiä:

Työpaikassa, josta lähdin, oli mielestäni tämä asia melko hyvällä mallilla. Toki yritys oli miesvaltainen, mutta miehiä ja naisia kohdeltiin lähtökohtaisesti tasa-arvoisesti. Johtoryhmässä oli myös naisia. Ei ollut "hiekkalaatikoita", saunailtoja tai muita, mihin olisi kutsuttu pelkästään tyttöjä tai poikia. Sählyvuoroihin ja aamupilatekseen olivat kaikki tervetulleita. Minusta se oli periaatteena tervehenkistä. En tiedä kuinka paljon asiaan vaikutti se, että amerikkalaisessa korporaatiossa on todella tiukka "Code of conduct", jossa muunmuassa kielletään kaikki epätasa-arvoinen kohtelu. Joka tapauksessa, pidin tästä asiasta entisessä työpaikassani!

Toiseksi, yrittäjäkurssilla, jossa parhaillani olen, on melko tasan 50-50 miehiä ja naisia. Sinne ei tietääkseni ole mitään kiintiötä, vaan olemme valikoituneet sinne liikeideoidemme ja yrittäjävalmiuksiemme perusteella. Kuitenkin suomalaisista pienyrittäjistäkin valtaosa on miehiä.

Ehkäpä minä ja tuleva yhtiökumppanini, niin ikään nainen, olemmekin omalta osaltamme rikkomassa lasikattoa, josta oheinen Euroopan komission kampanjavideo kertoo. Sillä tuleehan siitä yrityksestämme aivan HUIPPU!!! Heheh!

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Parantajaenkelisi rukous





Vala ylleni parantajaenkelisi,

taivaalliset sotajoukkosi,
ja samoin rakkaitteni ylle.




Anna minun tuntea ylläni
parantajaenkeliesi säteily,
parantavien kättesi valo.
Annan parantamisesi alkaa,
soipa Jumala sen minulle minkälaisena vain.
Aamen.

-Sinun parantajaenkeliesi rukous, jonka on välittänyt Jumalalta Mikael, arkkienkelisi, Lorna Byrnen kirjasta Toivon viesti enkeleiltä.




Hyvää ja voimaannuttavaa marraskuista sunnuntaita!


lauantai 17. marraskuuta 2012

Lauantaina ennen saunaa

Tämän taidan laittaa iPhoneeni ja tietokoneeni taustakuvaksi!

Tämä uusi elämäni on osoittautunut menneellä viikolla yllättävän rankaksi.

Päivät ovat kurssilla täyteläisen asiapitoisia, oppiminen käy työstä. Iltaisin on ollut jo ennen kurssia buukattua ohjelmaa, kuten Rokkaako verkkobrändisi -seminaari, josta Maarit kertoo täällä, sekä yhden laajahkon ja rankka-aiheisen lehtiartikkelin työstöä.  Nämä iltapuuhat sinänsä ovat sellaista, mitä haluankin tehdä, mutta ymmärrettävästi vaativat veronsa.
Kurssin aikataulut mahdollistavat mukavasti sen, että voin aamulla viedä lapset hoitoon suht rauhallisesti ja "hitaasta heräämisestä" nautiskellen ja ehdin iltapäivällä myös hakea heidät, mikä on mukavaa, sillä haluankin viettää heidän kanssaan mahdollisimman paljon aikaa. Mutta samalla saan vastaanottaa 2-vuotiaan uhmakiukut sekä heti aamulla että välittömästi "työpäivän" jälkeen. Kaikki se kiukku ja maailmantuska kohdistuu tällä hetkellä äitiin. Kun asiat eivät mene, niin kuin hän oli ajatellut, syntyy välittömästi järkyttävät itkupotkuraivarit. Huh.

Kaiken tämän keskellä, omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on jäänyt toissijaiseksi. En voi huijata itseäni luulemaan, että siihen riittäisi yksi joogatunti viikossa tai puolen tunnin mittainen koiranlenkitys muutamana päivänä (jos olen kotona illalla). Ei, ei. En muista, koska olisin viimeksi käynyt kunnon lenkillä. Saati ottanut itselleni aikaa rentoutumiseen, metsässä käveleskelyyn tai "haahuiluun", puhumattakaan että olisin käynyt hieronnassa tai jossain hemmotteluhoidossa.

Ja sen kyllä huomaa. Pää on lauantain siivouksen jälkeen niin "tuhruinen" ja kroppa niin raskas, että joudun jopa perumaan aiotun tapaamisen (pahoitteluni, K!), koska en ole varma edes ajokyvystäni. Olen niin kiukkuinen, että päädymme riitelemään vaipoista ja ties mistä mieheni kanssa. En jaksa ajatella mitään,  en pysty kirjoittamaan riviäkään mitään, enkä pysty lähtemään edes ulos kävelemään. Pakko ottaa päikkärit.

Vajoan kolmen vartin päikkäreille Jesse Kaikurannan musiikin kanssa päiväpeiton alle. Nousen ylös ja nautin mieheni valmistaman illallisen, minkä jälkeen tuntuu elämä taas vähän paremmalta. Kohta on sauna ja näköjään pystyn taas kirjoittamaan. Enää ei kiukuta ja riidatkin sovitaan.

Mieleen tulee eittämättä: jos olen kahden viikon yrittäjäkurssin jälkeen tässä kunnossa, onko minusta ylipäätäänkään siihen, mistä haaveilen? Minähän olen yhtä väsynyt kuin olin ennenkin plus että lisästressiä tuo kasvavat rahahuolet. Onko tässä mitään järkeä?

Unelman tavoittelu ei ole pelkkää haaveilua eikä kepeitä askelia päivästä toiseen. Siihen kuuluu myös testit siitä, kuinka tosissani olen. Sekä paljon työtä. Tämä on nyt juuri sitä.

Eli tässä sitä mennään. En luovuta. Mietin miten ensi viikolla säästän paremmin voimiani ja huomioin hyvinvointini. Ja sitten nauttimaan viikon kohokohdasta eli perhesaunasta!

Hyvää lauantai-iltaa itse kullekin! Pitäkää itsestänne huolta!

tiistai 13. marraskuuta 2012

Ruosteenpunainen marraskuu

Miksi marraskuuta muka pitäisi aina luonnehtia värillä harmaa? 

Maailmassa ja myös marraskuussa on niin paljon muitakin värejä. Kokeile vaikka: Sulje silmäsi. Ajattele jotain sinun silmääsi miellyttävää väriä: maistele, haistele ja tunnustele sitä mielessäsi. Miltä tuntuu, kun näet sen? Mitkä tuntemasi esineet tai asiat ovat sen värisiä? Minkälaisia ajatuksia sinulle tulee kun jokin esine tai asia on sen värinen? 

Sitten avaa silmäsi. Olen varma, että katsellessasi hitusen ympärillesi, alat nähdä lempiväriäsi sisä- tai ulkotiloissa, missä satutkin olemaan. Silmäsi hakee noita väripilkkuja ja aivosi virittävät alitajuntasi mukaan etsintään. Jotkut sanovat sitä vetovoiman laiksi: se, mihin kiinnität huomiosi, lisääntyy.

Eikö tunnukin kivemmalta?

Itse olen viime päivinä ollut ruosteenpunaisissa tunnelmissa. Timo Utterströmin esikoisromaani Nyt on  luettavanani ja suosittelen sitä jo tässä vaiheessa kaikille, joilla on elämässään jokin, toistaiseksi saavuttamaton unelma. 

Värikästä marraskuuta!

Niin ja PS. Kyllä, todellakin pääsin sinne yrittäjäkurssille :)








torstai 8. marraskuuta 2012

Kurssilla

Olen ollut tämän viikon ajan salaperäisellä kurssilla, josta olen tviittaillut tällaisia:


Vaikka #liikeidea olisi entisöinti perinteisin menetelmin, tarvitsee#yrittäjä innovatiivisuutta tehdäkseen asiat paremmin tai tehokkaammin.

It is funny how in Finland, you seem not to be allowed to fail in public but neither to succeed #entrepreneurship #envy #feartofail

Kyllä, kyseessä on työvoimakoulutus yrittäjiksi aikoville.

Kuluvalla viikolla olen osallistunut ns. kartoitus-kurssille, jossa osallistujien liikeideat käydään läpi ja pohditaan niiden toteuttamismahdollisuuksia. Huomenna perjantaina meistä valitaan 16 parasta jatkoon, eli yhteensä kahden kuukauden mittaiselle "Ryhdyn yrittäjäksi" -kurssille, jossa tarjotaan täydet eväät yrityksen perustamiselle. Jatkokurssin tarkoitus on, että yritys todella perustetaan kurssin aikana tai heti sen jälkeen.




Vähänkö jännittää, olenko valittujen joukossa!
Kurssilla on pohdittu omaa yrittäjäprofiilia, tutkailtu tarvittavia voimavaroja, kirjoitettu oma liikeidea paperille sekä käyty alustavasi läpi miten yritys sitten käytännössä perustetaan. Kurssin vetää Taidontie - niminen valmennusyritys ja heidän ote on kyllä ollut mukavan keskusteleva ja rento, mutta samalla asiapitoinen. Ainoa, mikä harmittaa on koko ajan takaraivossa raksuttava kilpailuasetelma, kun 22 haluaisi päästä jatkokurssille, jolle vain 16 otetaan mukaan. Loistavia tyyppejä ja monenkirjavia yritysideoita on mukana.

Oma liikeidea on vahvistunut kurssin aikana ja oman yrityksen perustaminen tuntuu huokuttavan kiehtovalta ajatukselta.




Eilen kävimme tulevan yhtiökumppanini (kyllä, minulla on sellainenkin!) kanssa ensimmäisessä "liikeneuvottelussa".  Se tapahtui joogamatolla kynttilänvalossa ja tapaamisen tuloksena meillä on mahdollinen paikka, jossa voisimme käynnistää omaa toimintaamme sekä yksi konkreettinen idea, johon voisimme saada jopa asiakkaita mukaan. 

Voisi(ko)han se työnteko ihan oikeasti tällaistakin olla!




sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Hei hei suorittaja!

Tee niin kuin aina ennenkin, ja saat samaa mitä aina ennenkin.
Jos haluat jotain muuta, tee asiat eri tavalla.

Näillä sanoilla hyvästelen nyt suorittajan, joka on viime päivinä sinnikkäästi yrittänyt ottaa valtaa elämässäni, pelotellen elämäntilanteen muutoksen tuomilla paineilla. Kyllä, minä osaan jo suorittaa, oikein hyvin. Tiedän myös, mihin se johtaa:  uusiin ja vielä parempiin suorituksiin, mutta lopulta uupumiseen ja oman itseni hukkaamiseen. Been there!

On se jännä miten muutoksen keskellä sitä itsepintaisesti haluaa ratkaista asioita itselle ominaisimmalla, tutuimmalla ja turvallisimmalla tavalla. Vaikka haluaa muuta, takertuu vanhaan. Kirjoitin FB-statukseenikin jotenkin, että puolet perheestä vatsataudissa, juttu pitäisi kirjoittaa ja huomenna panna parastaan kurssilla. Mutta että itsepähän valitsin. Muutaman empaattisen ja tsemppaavan kommentin (kiitos!) saatuani otin koko statuksen pois. Enhän minä tuolla tavalla saa asioita tehtyä eri tavalla. Minähän syyllistän noilla sanoilla itseäni ja valintojani ja vaadin parempaa suoritusta. Ei, ei.

Hei hei suorittaja, en tarvitse sinua nyt. Olet tehtäväsi tehnyt elämässäni, kiitos siitä ja näkemiin. Mene nyt pois ja ota se syyttäjä samalla mukaasi. Minä teen nyt uusia juttuja, uudella tavalla. Enkä katso taakseni!


Nyt lähdenkin tästä unelmoimaan. Sitä suorittaja ei ainakaan koskaan tehnyt!

Hyvää sunnuntaita juuri Sinulle!

lauantai 3. marraskuuta 2012

Olennaista

Usein sitä luulee, että kaikki on hallinnassa ja kun vain tekee mitä on aikonut ja suunnitellut, kaikki on hyvin.

Usein asia ei kuitenkaan ole lainkaan niin, ainakaan minulla. Mitä enemmän yritän hallita, sitä enemmän ahdistaa. Mitä enemmän suunnittelen ja kirjoitan listoja, sitä enemmän lisää hoidettavia asioita tulee mieleen. Mitä enemmän kuvittelen olevani tilanteen herra, sitä enemmän suunniteltuja tekemisiä jääkin puolitiehen.

Kuluneella viikolla näitä "to do -listoja" oli mieletön määrä. Nythän minulla piti olla aikaa. Kun olin päässyt työn ikeen alta, piti olla ihanasti aikaa tehdä kaikkea oikeasti tarpeellista ja mukavaa, jotka palvelisivat minua ja minun tavoitteitani. Oli työhaastattelu, oli suunnittelua, oli kotitöitä, oli kirjoittamista ja jutuntekoa. Kuvittelin, että bloggaisinkin nyt joka päivä. Olo olisi "ilmava" ja "vapautunut".

Ha, ha.

Huomasin loppuviikosta ihmetteleväni, miten ihmeessä ennen edes ehdin käydä töissä. Ylimääräisiä kapuloitakin tipahti rattaisiin, mutta olen niistä kiitollinen. Niiden avulla sain taas muistutuksen siitä, mikä on loppupeleissä Olennaista.

Torstaiaamuna katkesi netti. Se oli vahinko ja moka operaattorilta, ja sen selvittelyyn sitten tuhraantuikin yksi aamu. Nyt olemme sitten puhelimen kännykän 3G-yhteyden varassa kunnes uusi yhteys asennetaan. Ärsyttävää, mutta opettavaista. Mutta samalla tuo tapahtuma oli minulle herätys siihen, että ihan koko aikaa ei tarvitse olla roikkumassa sosiaalisessa mediassa. Että mitään ei tapahdu, jos netin laittaa kiinni vähäksi aikaa. Että blogikirjoituksen voi julkaista ilman kuviakin joskus, jos niitä ei saa hitaamman yhteyden vuoksi ladattua. Olin ihan tyytyväinen ja kirjoitin jopa hetken mielijohteesta "Nyt kun" -runon Ilon vuoden FB-sivulle.



Mutta nähtävästi en ollut vielä ymmärtänyt tarpeeksi. Nimittäin:

Perjantaiaamuna iski uusi yllätys. Kirjoitan artikkelia aika kiireisellä deadlinella ja olin sopinut kaksi haastattelua perjantaiksi. Lisäksi olin tietenkin suunnitellut aamulle kauppareissun, koiran ruoan haun ja perehtymisen kirjoitettavaan aiheeseen - ja myös mahdollisesti pientä pintasiivousta, ennen kuin puoli yhdeltätoista lähtisin hommiin. Aamukahvini jäi kuitenkin pöydälle kun nuorimmaiseni alkoi yhtäkkiä kakoa olohuoneen lattialle vaahtoista oksennusta. Ja samalla meni myös suunnitelmat uusiksi. Onneksi kuitenkin mieheni pääsi kotiin hoitamaan lapsia, jotta pääsin tapaamaan kauempaa varta vasten tulleita haastateltaviani. Perehtyminen jäi harmikseni minimiin, kauppaan en päässyt, koira jäisi ehkä ilman ruokaa tänään.

Tyttäreni on oppinut kynäotteen, hurraa! Olisi varmaan sekin jäänyt huomaamatta ilman perjantaiaamun vastoinkäymistä.

Mutta kuinka ollakaan, kaikki järjestyi. Pikkuinen oli iltapäivällä jo parempi ja mies sai haettua lasten kanssa koiralle ruoat. Kaupassa ehdittiin käydä ennen sulkemisaikaa. Haastattelut menivät hyvin ja olin illalla tosi väsynyt mutta tyytyväinen.

Ja mikä parasta: aamulla olin pakotettu keskittymään Olennaiseeen, eli lasteni ja itseni hyvinvointiin.

Toivonkin Olennaiseen keskittyvää viikonloppua kaikille Ilon vuoden lukijoille ja tykkääjille, joiden määrä kasvaa koko ajan! Kiitos teille, sillä te annatte minulle voimaa ja inspiraatiota jatkaa kirjoittamista, niissä olosuhteissa missä ikinä olenkin!


Älä äiti murehdi ja suunnittele aina niin paljon!  Kaikki järjestyy, hengittelet vain ja keskityt Olennaiseen !

keskiviikko 31. lokakuuta 2012

Syyttäjän supinoita


Tämä on virallisesti kolmas "uuden elämäni" päivä ja täytyy kyllä sanoa, että tunteiden vuoristorataa on mahtunut näihin päiviin.

Yleensä ottaen tunnen oloni helpottuneen vapautuneeksi. Mutta aika ajoin alkaa ahdistaa se, että olen oikeasti yksin ajatusteni kanssa, sillä juuri nyt minulta puuttuu (työ)yhteisö, johon kuulua. Ja saman tien väsyn siitä, että huomaan täyttäväni päiväni erilaisilla "tehtävillä" turhautuneisuuden estämiseksi ja yksinäisyyden peittämiseksi. Ja tuossa väsyneisyyden tilassa korvani herkistyvät kuuntelemaan "yleistä syyttäjää", joka ei ole kukaan muu kuin minä itse.

Vaikka tunnen, että tein oikean ratkaisun ja olen iloinen ja kiitollinen lähipiirini tuesta, tuo "yleinen syyttäjä" ottaa minut välillä valtaansa ja alkaa kuiskia. Se kuiskii, että saisin hävetä kun edelleen ostin kaupasta Ben&Jerry -jätskiä ja että minunhan pitäisi ostaa vain halvinta vaniljaa koska olen työtön. Tuo syyttäjä yrittää estää kaikenlaisen rennon suhtautumisen tilanteeseen ja supattaa koko ajan, mikä olisi järkevää. Se ilmoittaa jäätävästi, että minun pitäisi edes kiillottaa kotini nyt puhtaaksi kun en kerran  muuten  "tee mitään". Se myös ovelasti vetoaa tunteisiini lasteni hyvinvoinnin kautta ja koittaa saada minut tuntemaan oloni syylliseksi, kun vien heidät päivähoitoon voidakseni keskittyä mm. työnhakuun.

On kamalaa kuunnella tuollaista syyttäjää. Se saa minut lamaantumaan ja tuntemaan itseni huonoksi ja arvottomaksi. Se estää luovuuden ja kaikenlaisen järkevän toiminnan, vaikka yrittää muuta väittää. Ja mikä pahinta tai parasta, tuo syyttäjä olen minä itse. Pahinta siksi, että en voi sälyttää siitä vastuuta kenellekään muulle. Parasta juuri samasta syystä - se olen minä, ja itseeni voin sentään vaikuttaa!

Yllä olevassa, Rio de Janeiron kasvitieteellisessä puutarhassa otetussa kuvassa olemme minä ja lapseni kulkemassa valoisalla polulla.  Olen siinä rakkaimpieni kanssa. Ympärillä on rauha ja lämpö ja suuret, ikiaikaiset puut. Kaikki on kohdallaan. Tuossa kuvassa olemme myös tässä hetkessä, menossa yhdessä polulla kohti tuntematonta. Emme tarkkaan tiedä, mihin se polku vie, mutta se polku on kaunis ja mikä tärkeintä, olemme sillä yhdessä. Ei ole mitään hätää. Äiti on tässä ja kaikki on hyvin.

Koetan tänään pitää tämän kuvan mielessäni saadakseni "syyttäjän" vaikenemaan. Tänään on tärkeä päivä muunmuassa siksi, että olen menossa yhteen työhaastatteluun. Tarkemmin ajateltuna, jokainen päivä on tärkeä. Sillä meillä on oikeasti vain tämä päivä. Enää yhtään päivää ei kannata antaa "yleisen syyttäjän" vietäväksi!


perjantai 26. lokakuuta 2012

Työttömänä ja kiireisempi kuin koskaan!

Olen nyt työtön. Ei uskoisi:

Lauantaina ja sunnuntaina...
olen menossa Non violent communication (NVC) -koulutukseen koko päiväksi. Odotan mielenkiinnolla tätä ensimmäistä osaa koulutussarjasta, jonka jälkeen minusta tulee "kirahvikuuntelija".   NVC on menetelmä, joka opettaa meitä ottamaan vastuun tunteistamme. Sitä voi käyttää ihan kaikessa viestinnässä, aina arkisista perhetilanteista rauhanneuvotteluihin ja myyntineuvotteluista sellaisiin tilanteisiin, joissa ollaan väkivallan uhan alla.

Vaikka syytämme omista tunteistamme usein muita ihmisiä tai tapahtumia, meidän tunteitamme säätelevät tarpeemme eivätkä muut ihmiset. Jos jokin tarpeemme tyydyttyy, tunnemme miellyttäviä tunteita, ja jos jokin tarpeemme on tyydyttämättä, tunnemme epämiellyttäviä tunteita. Tämän oivaltaa käytännössä ehkä tehokkaimmin, kun tiedostaa, että sama ärsyke, sama tekemämme havainto herättää meissä eri päivänä erilaisen tunteen. 

Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee olemaan hyötyä mitä ikinä sitten tulenkin tekemään! Jos ei muuten niin itseni ymmärtämisessä, mistä oikeastaan lähtee mahdollisuus menestyä missä tahansa muussakin asiassa. Tulen varmasti raportoimaan tästä  -pysy kuulolla!

Ensi viikolla...
alan kirjoittaa artikkelia syömishäiriöstä. Koko idea sai alkunsa yhdestä kommentista, jonka sain yhteen tämän blogin postauksista - kiitos Taina! Olen innoissani siitä, sillä siitä on tulossa toistaiseksi laajin ja haastavin artikkelini.
Minulla on myös yksi työhaastattelu tiedossa.

Sitä seuraavalla viikolla...
olen menossa kurssille, joka saattaa olla seuraavan huikean ison askeleeni alkusoitto. Haastattelu kurssille oli viime viikolla ja olen juuri saanut tietää päässeeni sille!

Joten...
en todellakaan ole jäämässä "lepäämään laakereilleni". Enkä sellaista edes haluaisi - olen täynnä virtaa, jota haluan käyttää unelmieni toteuttamiseen!

Tänne blogiini ei nyt välttämättä pariin päivään tule veret seisauttavia - tai muitakaan, hehe - postauksia, johtuen siitä etten yksinkertaisesti ehdi kaikkien kiireideni lomassa. Ensi viikolla sitten taas, varmaankin. Sillä välin, käy ihmeessä tutustumassa Ilon hetki -blogini viimeisimpiin postauksiin Ellien puolella. Siellä on asiaa muunmuassa nenäkannusta, acai-marjasta, imuroinnista ja unelmakropasta.

Hyvää ja levollista viikonloppua juuri sinulle! 

Juuri kukkaan puhjennut Palava rakkaus

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Liekeissä

Huomenna on viimeinen työpäiväni. Tunnelmani on loistava ja paranee vain hetki hetkeltä. On voimakas tunne, että näin juuri tämän pitää ollakin. Olen erittäin toiveikas tulevasta. Minulla on monia ikkunoita ja ovia raollaan. Yksi niistä on aivan erityisen haastava, innoittava ja hykerryttävän kutsuva. Se saa minut itkemään ja nauramaan. Se saa minut unelmoimaan. Se saa minut syttymään.

Sain työpariltani ja samalla koko tiimiltä kimpullisen punaisia ruusuja ja pullon aitoa rosé-shampanjaa. Tuli hyvä fiilis, sellainen että on arvostettu. Vai mitä sanotte, eikö tulekin vaikutelma, että olen tehnyt ainakin jotain oikein:


Punaiset ruusut viestivät rakkautta. Rakkaus onkin se, mitä juuri nyt tunnen. Kaikki ahdistus on poissa, tunnen yksinomaan hyviä tunteita, kun ajattelen kuutta vuottani pian ex-työnantajani palveluksessa.  Työtovereitani jään kaipaamaan - he ovat aivan huipputyyppejä niin kuin tämä ruusu-elekin osoittaa. Olen syvästi kiitollinen, kaikesta. Ne ihmiset, ne vuodet, ne työt, kaikki ne ovat opettaneet minulle tärkeitä asioita ja, ennen kaikkea, tuoneet minut siihen missä olen nyt.

Ja nyt olen liekeissä.


sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Voimalause, joka päätyi lehteen

Ilon hetki -blogin nosto Kotilääkäri -lehdessä 10/2012
Noin vuosi sitten tsemppasimme erään työtoverini kanssa toisiamme jaksamaan ja olemaan itsellemme vähän armollisempia. Suorituskeskeisessä ympäristössä helposti tulee tunne, että mikään ei koskaan riitä. Työskenteleminen yrityksessä, jossa mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, vaatii mieletöntä sopeutumista ja oman osaamattomuuden tunteen sietokykyä. Erityisesti me entiset kiltit "kympin" tytöt ja nykyiset "täydelliset uraohjus-äitiyhdistelmät" olemme liiankin hyviä siinä, että yritämme tehdä kaiken ja vielä enemmänkin.

Mutta joskus sekään ei vain riitä,  kun ympärillä kaikki on yhtä hullunmyllyä ja muuttunutta prosessia, ja silloin tulee ahdistus.  Kehitimmekin työtoverini kanssa voimalause-"mantran", jota muistutimme aina tarpeen tullen toisillemme:

"Näissä olosuhteissa, näillä resursseilla, näillä kyvillä, taidoilla ja ymmärryksellä, teen parhaani. Ja se riittää".

Ja nyt tuo voimalauseeemme päätyi lehteen Ilon hetki -blogini "pilleri-postauksen" kautta. Vau!

Tsemppiä myös sinulle, lukijani, joka huomenna taas menet sorvin ääreen tai vaikkapa jäät kotiin hoitamaan lapsia! Muista, että voit vain tehdä parhaasi. Ja se riittää.

PS. Kuvassa näkyvässä nostossa on yksi pieni virhe. Bongaatko sen?

lauantai 20. lokakuuta 2012

Ensi vierailu työkkärissä silkkaa hymyä

Perjantaina kävin ensimmäistä kertaa (lähes ikinä) työvoimatoimistossa. Olin todella yllätttynyt: miten loistavaa ja iloista palvelua sainkaan! Toivottavasti kaikkia työnhakijoita kohdellaan yhtä hyvin!

Jo sinne meneminen oli jännittävä seikkailu, sillä jotenkin en vain löytänyt perille. Minulla kun ei ole älypuhelinta, eikä siihen saatavia hienoja kartta- yms. sovelluksia käytettävissäni kaiken aikaa ja navigaattorikaan ei nyt toiminut. En silti mennyt paniikkiin, olihan minulla kuitenkin puhelin, jolla soitin TE-keskuksen palvelunumeroon, jossa neuvokas virkailija katsoi kartasta paikan ja neuvoi minut perille. Oikeen kiva!

Perillä minua pikkuisen jännitti uusi, outo tilanne. Katselin ympärilleni: maahanmuuttajaperhe, yksi IT-ammattilainen (päättelin hupparistaan, jossa oli tietyn laitevalmistajan nimi), pari nuorta naista selailemassa kurssiesitteitä. Olin aiemmin ilmoittautunut työnhakijaksi netin kautta, minkä jälkeen minun oli määrä 10 päivän sisällä käydä henkilökohtaisesti työvoimatoimistossa. En oikein tarkkaan tiennyt, miksi ja mitä odottaa tältä tapaamiselta.

Onnekseni minulle sattui virkailijaksi mitä iloisin ihminen! Hänen olemuksensa huokui huumoria ja positiivisuutta ja samalla hän hoiti asioita reippaasti ja - näin minusta vaikutti - oikeasti kiinnostuen siitä, mitä oli tekemässä. Hänen ilonsa tarttui minuunkin ja rentouduin ja selitin innoissani ideoistani ja suunnitelmistani - minkä seurauksena hän kirjoitti järjestelmään suosituksensa hakemani työvoimapoliittisen koulutuksen haastattelua varten. "Minulla on katsos valtaa", hän sanoi silmää iskien ja hymyili leveästi.


Täytyy sanoa, että siinä on ihminen paikallaan! Toivottavasti yhtä iloista palvelua saavat kaikki työkkärissä asioivat, etenkin ne, joiden mieli on maassa yt-neuvottelujen tai irtisanomisten jäljiltä. Tällä asenteella on varmasti mahdollista saada ihmisistä se paras mahdollinen irti vaikeassakin tilanteessa. Tuollainen aito ilo ei voi olla tarttumatta ja antamatta toivoa ihmiselle!


Lähtiessäni kiitin häntä lämpimästi. Toivottavasti hän myös lukisi tämän kirjoituksen, ja vastaanottaisi virtuaalisen kukan, tunnustuksena erinomaisesta asiakaspalvelusta ja loistavasta positiivisesta otteesta!

Minua harmittaa vain yksi asia. En tullut painaneeksi mieleeni hänen nimeään.

Tässä kukkanen sinulle, sinä iloinen Espoon TE-toimiston virkailija!

torstai 18. lokakuuta 2012

Mistä sinä tiedät (että tulee muka niin tiukkaa)?

Tapahtui viime viikonloppuna:

Olimme ruokapöydässä ja 4-vuotias tyttäreni Seela veteli talouspaperirullaa niin, että sitä oli pöydällä jo metritolkulla. Eihän noin muutenkaan saa tehdä, mutta miettiessäni täällä raportoimiani, tulevia taloudellisia haasteita, tytön käytös herätti minussa ärsyttävän halun kommentoida:

"Meidän täytyy olla nyt säästäväisiä, eikä talouspaperia saa tuolla tavalla tuhlailla"

Pöydässä levisi hiljaisuus, kun kaikki pohtivat äidin sanoja. Sitten 2-vuotias Sofia puki sen sanoiksi:

"Äiti mistä sinä tiedät?"

Nauroimme kaikki Sofian hassuille sanoille, mutta todellisuudessa 2-vuotias osui naulan kantaan ja esitti erittäin hyvän kysymyksen.



Tapauksen jälkeen olen pohtinut omaa asennettani tähän tilanteeseen ja nimenomaan sen taloudelliseen puoleen.

Ikään kuin olisin jo valmiiksi päättänyt, että a) tulen olemaan työtön ja tuloton ja b) taloutemme menee huonompaan suuntaan. Olen tehnyt noita sinänsä järkeviä valmisteluja, mistä kerroin aiemmassa postauksessa, ja käyttänyt rahaa mahdollisimman vähän. Olen miettinyt, millä ostaisin autoon bensat ja laskeskellut kaupassa ostosten kokonaissummaa ja jännittänyt, riittääkö niihin varaamani summa. Mieleni on vallannut ainakin osittain pelko ja huoli tulevaisuudesta.

Vaikka todellisuudessa, enhän vielä edes ole työtön. Vaikka todellisuudessa, melkein kaikki laskeskelevat joskus rahojaan ennen palkkapäivää, saadakseen ne riittämään.  Vaikka todellisuudessa, enhän edes tiedä, tuleeko meillä olemaan niin tiukkaa, kuin olen mielessäni maalaillut.

Siinä on vain semmoinen juttu, että jos ajattelen meillä olevan tiukkaa, meillä todennäköisesti tulee olemaan tiukkaa. Ja mikä pahinta, näen "tiukkuutta" sielläkin, missä sitä ei edes todellisuudessa ole. Pelkään jo etukäteen sellaista, mitä ei välttämättä tapahdu. Maalailen kauhukuvia, kuinka laskuja ei enää pysty maksamaan, visat on tapissa eikä rahat riitä ruokaan.

Voisinko muuttaa tämän ajatuksen vähän positiivisemmaksi, jotten alkaisi itse ihan turhaan toteuttaa synkimpiä visioitani?

Voisin. Teinkin jo. Hylkäsin negatiiviset mielikuvat, koska ne ovat tällä hetkellä ainoastaan minun omassa päässäni. Sen sijaan ajattelen tulevaisuutta ilolla myös toimeentulon näkökulmasta: mietin sitä hetkeä, kun voimme toteuttaa sisustussuunnitelmamme. Ajattelen joulua, joka tulee olemaan yltäkylläinen perhejuhla ja täynnä lasten riemua sekä yhdessä oloa rakkaitten kanssa. Ajattelen ensi kesää ja sinne unelmoituja reissuja. Ajattelen, miltä tuntuu kun unelmatyöni löytyy.

Ja mitä mitä, erilaisia mahdollisuuksia suorastaan sataa minulle facebookista, kavereilta, lehdistä. On työpaikkoja, koulutuksia, tilaisuuksia, verkostoitumista. Tai siis ei sada, vaan huomaan ne, koska viritin itseni negatiivisuuden sijaan positiivisuuteen. Toki kaikkiin niihin täytyy nähdä itsekin vaivaa ja miettiä, mikä niistä on se minun juttuni. Ja ennen kaikkea, ottaa ne vastaan! Mutta, vastaus Sofian kysymykseen:

"Ei, eipä äiti tiedäkään sitä. Äiti vain kuvitteli pahinta. Mutta ei silti levitellä talouspaperia pöydälle jookos!"



PS. Sivullani on uusi banneri, kiitos Hannerika  :)