keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Äkäinen kukkakauppias



Menin eilen kukkakauppaan ostamaan kesäkukkia ruukkuihin laitettavaksi.

Pieni kioski näytti suljetulta mutta menin silti sisään. Kysyin, eihän kauppa ole jo mennyt kiinni?

Pieni, iäkäs rouva vastasi kiukkuisella äänellä: "No pitäisinhän auki jos asiakkaita tulisi!"

Minä siihen, että no voi,  varmaankaan ihmisillä ei ole vielä lomat alkaneet, ja siksi päivällä heitä on vähemmän liikkeellä. Kauppias totesi että kylläpä naapurikaupasta äskenkin joku kantoi kolme isoa pussillista kukkia.

Ja sitä rataa keskustelu eteni. Kukat olivat tarjouksessa "koska eihän näitä kukaan muuten näytä ostavan" ja  kun kysyin, mitä lajia tämä kukka on, niin vastaus oli "no näethän että se on näitten daalioitten laatikossa, sitä samaahan se on kuin tuo toinenkin".

Moni olisi varmaan kävellyt ulos kaupasta jo hänen ensimmäisen lauseensa jälkeen, enkä yhtään ihmettelisi!

Kävin mielessäni keskustelun lähteäkö parempaan kauppaan vai jäädä - ja sydämeni ääni voitti. Päätin yrittää tuoda vähän iloa tälle katkeralle ihmiselle, ja kävin hakemassa tyttöseni autosta ja rahaa automaatista. Ostin pari kassillista kukkia: erivärisiä daalioita, markettaa ja pientä sinistä kukkaa. Kaikki hänen negatiiviset lauseensa koetin ottaa vastaan ja antaa toivoa paremmasta, tyyliin:
Kauppias: "Olen istunut aamukahdeksasta ja turhaan, ei täällä ketään käy""
Minä: "No varmasti on ollut pitkä päivä! Ehkäpä huomenna on parempi sää ja ihmisiä enemmän liikkeellä jo aamusta."

Ostin vielä yhden extrakukan maksaakseni ostokset tasarahalla ja toivotin hänelle iloista illan jatkoa.

On päivän selvää, miksi hänen kaupassaan ei käy asiakkaita: se ei johdu säästä tai ihmisten työajoista, eikä siitä, että hänen kukkansa olisivat huonompia kuin naapurin. Se johtuu negatiivisuudesta, joka hänen persoonastaan säteilee kymmenien metrien päähän kioskista.

Toivon sydämestäni, että minun vierailuni kukkakaupassa (päivän ainoa?) ja ostokseni sekä pienten tyttöjeni kukkia ihastelevat sanat katkaisivat hänen negatiivisuuden kierteensä edes hetkeksi. Ja että tänään kauppa käy paremmin!

maanantai 10. kesäkuuta 2013

Keskiyön aurinko



"Your dreams don't work unless you do"

Jos haluaa saada erilaisia tuloksia kuin ennen, on tehtävä eri tavalla kuin  ennen. Joskus on tehtävä hullultakin vaikuttavia juttuja. Usein ne saattavat vaikuttaa lähipiirin mielestä tai vähän omastakin mielestä jopa päättömiltä.

Itse piipahdin viikonloppuna Lapissa - tehdäkseni tiettyjä asioita eri tavalla kuin ennen. Mitään uutta ei saa jos ei yritä vähän tulla omalta mukavuusalueelta ja kokeilla eri tapoja olla ja elää.Välittömiä tuloksia ei aina ole heti näköpiirissä ja silloin kysytään uskoa omaan unelmaan - tai edes toivoa siitä.

Palkkioksi pitkän matkan vaivasta sain keskiyön auringon. Varmaankin pidemmällä aikavälillä muitakin palkintoja seuraa, mutta sanoisin, että jo pelkästään yllä olevassa kuvassa olevan muiston takia - kannatti mennä. Kiitos, kiitos, kiitos!

perjantai 31. toukokuuta 2013

Kuoppa

Terveiset vaan "kuopankaivuulomalta"! Selitän mitä tarkoitan:

Silloin, kun rakennetaan taloa, niin aluksi visioidaan. Mietitään millainen pohjaratkaisu, materiaalit, piha. Näkeepä joku jo siinä vaiheessa mielessään sisustuksenkin ja jopa verhojen tarkan sävyn. Onko talo suuri vai pieni? Ketä siellä asuu? Millainen tunnelma on? Piirrustuksista ja suunnitelmista tulee hyvinkin tarkat ja fiksua on käyttää ammattiapua parhaan mahdollisen lopputuloksen saamiseksi.

Visioinnin jälkeen aloitetaan hommat. Ja mistä se alkaa? No, katsotaan paikka. Ja sitten: kaivetaan iso kuoppa! Vasta, kun kuoppa on sopivan kokoinen ja passelin syvä, alkaa perustustyöt, ja sen jälkeen seurataan piirrustuksia ja suunnitelmia kunnes talo on valmis.

No, jos minun unelmieni yritys olisi tuo talo, niin olen viimeiset kuukaudet kaivanut sitä suurta kuoppaa. Minulla on järkyttävän isot unelmat ja hyvinkin tarkat visiot siitä mitä haluan. Mutta toteutus ei tule hetkessä eikä lopputulosta voi esitelllä ennen aikojaan. Olen ollut tiukasti keskittynyt "kuopan kaivuupuuhiin" viimeiset kolme kuukautta, ja varmaan vielä  seuraavatkin kolme kesäkuukautta ainakin. Suunnittelua, kouluttautumista, bisneksen pohjatöitä, keskusteluja lukuisten ihmisten kanssa...

Jonkin verran bisnestäkin on toki tullut: minulla on jo muutama työnohjausasiakas ja lisäksi olen kirjoittanut lehtijuttuja. Ja alkukesästä olisi tarkoitus julkaista ensimmäinen versio yrityksen webbisivusta!

En aikonut missään nimessä lopettaa bloggausta kokonaan, kuinka voisinkaan! Mutta nyt on niin isot muutokset käynnissä, että halusin pitää pienen tauon ja miettiä uudestaan myös bloggaamistani. Ilon vuosi on ollut minulle hyvin tärkeä ja rakas kanava muutokseni tiellä tähän asti. Nyt mietin vain, mihin suuntaan kehittäisin blogia: jatkaako kenties samaa ilon teemaa? Vai: keskittyäkö enemmän yrittäjyyteen tai valmentamiseen? Vai: tehdäkö tästä enemmän tietolähde, josta asiakkaani saisivat ammentaa materiaalia? Vai: etsiäkö ihan uusi näkökulma ja perustaa kokonaan uusi blogi?

Toiseksi, koska nyt (tai ainakin tosi pian) teen päätyökseni valmennusta ihmisten kanssa, olen myös halunnut miettiä, mitä asioita itsestäni kerron julkisesti omalla nimelläni. Se on vähän kaksiteräinen miekka: toisaalta se, että potentiaaliset asiakkaat saavat tutustua minuun ja ajatuksiini blogin kautta on tietenkin hyvä asia, sillä se voi lisätä kiinnostusta ja halua tehdä kanssani yhteistyötä. Toisaalta, olisi sääli jos joku jättäisi pyytämättä tarjousta minulta vain sen takia, ettei tykännyt viimeisestä postauksestani, syystä tai toisesta!

Kiitos kaikille teille jotka olette kirjoitustauostani huolimatta vierailleet sivullani! Ovatpa jotkut jopa tunnustaneet ikävöivänsä minua ja kirjoituksiani, miten ihanaa tietää!


PS. A jos luet tätä, kiitos sinulle tuosta kuoppavertauksesta *sydän*

torstai 14. maaliskuuta 2013

Se E-sana


Aina puhutaan kuinka uhmaikäiset vastaavat joka kysymykseen "EI", mutta oletteko tulleet ajatelleeksi kuinka me vanhemmat itse viljelemme tuota E-sana:
"Eipä nyt sitä ja tätä", "Älä tee noin", "Ei noin saa sanoa" jne

Kirjoitin KaksPlus -lehden maaliskuun numeroon kolumnin siitä, kuinka tuo pieni sana kokee helposti inflaation, kun sitä huomaamattaan tulee käytäneeksi ihan liikaa. Esimerkiksi tyypillinen tilanne, että olet kieltänyt 2-vuotiaalta jonkun sotkua tuottavan asian vain koska et jaksaisi siivota jälkiä, ja seuraavassa hetkessä hän huutaa täyttä kurkkua vastalauseeksi. Silloin tulee mieleen, että se sotkun korjaaminen olisi kuitenkin pienempi paha, ja helposti myöntyykiin alkuperäiseen lapsen pyyntöön.

Toki on hyvä, että lapsi oppii neuvottelemaan, mutta pahoin pelkään, että tuollaisessa tilanteessa hän oppii pikemminkin, että kun tulee tarpeeksi paha olla, saa haluamansa. Ja sellaista en haluaisi lasteni oppivan ja kantavan läpi elämänsä!

Mutta, se ei todellakaan ole niin helppoa. Tämä muutaman viikon takainen kuva kertoo arjestamme ja ei-sanan vaikeudesta enemmän kuin tuhat sanaa...


 Mites teillä, käytättekö ei-sanaa harkitusti ja aina alkuperäisessä kiellossanne pitäytyen? Vai käytättekö sitä tuskin lainkaan ja luotatte vapaaseen kasvatukseen tyyliin "kaikesta päätämme ja sovimme yhdessä"? Vai kuulutteko samaan porukkaan kuin minä, joka tuntee jatkuvasti olevansa kuin veitsen terällä tämän asian kanssa?

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Valkoista...

... paitsi ulkona (vähän liikaakin) niin myös sisällä.



Nyt kun olen yrittäjä, täytyy minulla tietenkin olla työhuone. Ajatelkaa, tähän saakka olen tehnyt koko kirjoittajan ja bloggaajan urani keittiönpöydän äärellä riemunkirjavan vahakankaan päällä ja vaikka minkä roinan keskellä!

Sisustussuunnittelija Henna Virén teki jo vuosi sitten suunnitelman työhuoneestani, ja nyt se sitten vain toteutetaan.  Olen tänään maalannut, kyllä, minä, vaikka lähipiiri vähän epäilikin kykyjäni tällaiseen ruumiilliseen työhön. Lumenvalkoista. Tuntuu hyvältä pyyhkiä seinää telalla puhdasta tehden. Kohta laitetaan tapettia, jee!


Valkoinen on kaunista ja puhdasta. Se on uuden symboli. Valmennus- ja hyvinvointialan yritykseni Ilonmaa Oy on nyt virallisesti aloittanut liiketoimintansa ja löytyy nyt kaupparekisteristä. Tuntuu hyvältä, tuoreelta, innokkaalta!

Raikasta ja lumenvalkoista viikkoa itse kullekin!

tiistai 19. helmikuuta 2013

Kun et vastusta, on helpompaa

Normiaamu (tänäänkin koettu):
2-vuotias, juuri pukemaan oppinut, haluaakin tänään äidin auttavan ulkovaatteissa. Selvä, mutta tietenkään äiti ei saa auttaa, miten äiti parhaaksi näkee, vaan niin kuin neitiä miellyttää.

No: Sofia istuu tuolille ja ensin pitää pukea villahaalari ja sukat. Niitä ei voi pukea siinä tuolilla vaan Sofian pitää tulla syliin. Mutta kun äiti nostaa hänet syliin, se ei käykään, vaan tyttö nousee takaisin tuolille ja liukuu itse sieltä itse äidin syliin. Ja sitä rataa kaiken kanssa: pipon ja lapasten pukemisjärjestyksen kanssa, kenkien laittamisen kanssa. Välillä menee herne nenään, äiti ei vaan ymmärrä miten asiat kuuluu juuri tänään tehdä. Silloin neiti huutaa "Räkää, räkää!!!" ja pitää hakea nenäliina ja pyyhkiä pahaa oloa pois, ei siis oikeaa räkää. Silti huuto jatkuu. Mutta ei se poista pahaa oloa, vaan vastustus lisää vastoinkäymisiä ja hommat alkaa mennä entistä enemmän solmuun: kengät vääriin jalkoihin, pipon narut umpisolmuun, kassi on hukassa. Kauhea huuto ja raivo, mutta ei auta: puettava on ja hoitoon lähdettävä. Mitä enemmän hän vastustaa, sitä vaikeampaa se on. Ja voin kertoa, että äiti ei ihan aina pysy tyynenä koko prosessin ajan, valitettavasti!

Tänä aamuna mietin sitä raivoa kuunnellessa ja kyyneleitä pyyhkiessä, että niinhän se menee aikuisellakin. Elämä antaa mitä milloinkin eikä aina juuri sitä mitä olisin juuri sillä hetkellä kaikkein mieluiten toivonut. Flunssa tulee lähes aina mielestämme "väärään aikaan". Räntäsade, kauppakassin hajoaminen, kännykän hukkuminen, työttömyys, ero... Paljon on suuria ja pieniä asioita jotka herättävät meissä saman kapinan kuin 2-vuotiaalla aamutoimien "pieleen" meneminen. Mutta aivan samoin kuin aamutoimien loppuun saattaminen on vääjäämätöntä, myös tietyt asiat elämässä vain tulevat emmekä voi niitä miksikään muuttaa kiukuttelemalla ja kapinoimalla tai vastaantaistelulla. Ja mitä enemmän niitä vastustaa, sitä pahemmalta ne tuntuvat ja vaikeammaksi tilanne käy.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa", alkaa tunnettu stoalainen tyyneysrukous.

On niin paljon helpompaa kun ei vastusta väistämätöntä ja keskittää kaiken voimansa ja energiansa siihen, mihin voi vaikuttaa. Koska sellaisiakin asioita on paljon enemmän, kuin äkkiseltään luulisi!

Sofiakin huomaa äkkiä kangaskassin, jonka vetoketjun hän voi laittaa itse kiinni. Kiukku katoaa. Hetkeksi ainakin.

perjantai 15. helmikuuta 2013

Hyvältä tuntuu!

Joskus se vain rullaa. Elämä siis. Tänään oli juuri sellainen päivä.

Tuntuu hyvältä, kun asiakaspalaveri mielenkiintoisesta projektista on sovittuna!

Tuntuu hyvältä, kun olinkin budjetoinut ihan liikaa yritykseni vakuutusmaksuihin, mikä kävi tänään ilmi saadessani vakuutustarjouksen. Parempi näin päin!

Tuntuu hyvältä, kun yritykseni nettisivuprojekti pääsi käyntiin tänään!

Tuntuu hyvältä, kun menin Suomalaiseen kirjakauppaan ja huomasin että siellä oli remonttiale! Sain ostettua kaikenlaista tarpeellista konttorikamaa edullisesti.

Tuntuu hyvältä, kun minulla on yritykselleni jo kaksi mappia: toisessa perustamispaperit ja toisessa kuitteja kirjanpitoa varten!

Tuntuu hyvältä olla energinen ja hyvällä tuulella!

Tuntuu hyvältä paistaa lapsille lettuja iltapalaksi silkasta perjantain ilosta!

Hyvältä tuntuvaa viikonloppua sinullekin!

Tällainen minua tervehti alkaessani tehdä lettutaikinaa!



torstai 14. helmikuuta 2013

Syntymäisillään

Tammikuun alkupäivinä, odottaessani bussia yrittäjäkurssilta palatessa, kirjoitin iPhonen kalenteriini seuraavan merkinnän tälle päivälle 14.2.13:

Tavoite: Yritykseni perustamispaperit kaupparekisteriin

Niin se vain on, että jos tavoitteensa kirjoittaa ylös, se tapahtuu suurella todennäköisyydellä. Ne paperit nimittäin todella ovat siellä!

Osakeyhtiön voi perustaa YTJ:n sivujen kautta kokonaan sähköisesti. Tarvitsee vain täyttää muutama lomake, tehdä perustamisasiakirjat ja maksaa perustamismaksu. Y-tunnus tulee samantien. Mutta saadakseen yrityksen kaupparekisteriin ja verottajan rekistereihin, tarvii lisäksi olla perustettuna pankkitili yrityksen nimiin ja siellä osakepääoma. Joten ennen kuin tuohon perustamiseen ryhtyy, kannattaa tietysti tehdä muutamia toimenpiteitä, kuten kirjoittaa liiketoimintasuunnitelma ja parit laskelmat sekä  hoitaa erinnäisiä rahoitusasioita. Oma liiketoimintasuunnitelmani syntyi käymälläni Taidontie Oy:n yrittäjäkurssilla ja sitä olen viimeisen kuukauden aikana esitellyt vaikka mille instansseille, kuten pankille, Yritys-Espoon yritysneuvojalle, starttirahaneuvojalle. "Muutaman" kerran olen myös saanut tarkistaa laskelmiani. Facebook-statuksessani on aika monesti lukenut sana "kannattavuuslaskelma", heh!

Jotenkin kuitenkin asiat loksahtelivat kohdilleen niin, että tänään, 14.2.13,  minulla todellakin on paperit kaupparekisterin käsittelyssä, yritykselle pankkitili perustettu osakepääomineen, lainatarjous pankilta, myönteinen starttirahapäätös ja: Y-tunnus!  Varsinkin tuo konkreettinen Y-tunnus tuntuu todella juhlalliselta ja se onkin kirjoitettuna kauniille paperilapulleni työpöydälläni. 1.3 aloitan virallisesti yritystoimintani. Ja silloin kerron  myös teille, lukijat lisää yrityksestäni,  joka juuri nyt on siis syntymäisillään!

Nämä viime viikot ovat olleet tunteiden tasolla yhtä suurta mylläkkää. Olen tuntenut varmasti kaikkia mahdollisia tuntemuksia pelon ja epätoivon sekä suuren ilon ja innostuksen välillä. Ja se on näkynyt  lähellä olevilleni aika epävakaisena käytöksenä (lievä ilmaisu, heh) ja vaikkapa blogipostausten ja FB-sivupäivitysten epäsäännöllisyytenä. Epävarmuutena, outoina kommentteina, hajamielisyytenä, poissaolevuutena.  Onneksi nämä ihmiset - tiedätte ketä olette - suhtautuvat minuun armollisesti ja antavat anteeksi. Siitä ei voi kuin olla syvästi kiitollinen!

Se, että sain pankilta pienen lainan ja starttirahan, ei ole mitenkään itsestään selvää. Tuntuu todella hienolta, että myös rahoittavat tahot uskovat tähän minun juttuuni noin paljon!

Tässä siis olen nyt, täynnä intoa, iloa ja tekemiseen ryhtymisen fiilistä! Ensimmäisiä asiakasneuvotteluja on jo sovittuna ja mielenkiintoisia yhteistyökuvioita aluillaan. Kaikki on mahdollista, vain taivas on rajana! Ja kun päästän vielä viimeiset kontrollin menettämisen pelkoni menemään, niin varmasti loputkin esteet tielläni muuttuvat vain hidasteiksi.

Ystävänpäivä 2013 tallentuu siis muistohini erityisen tärkeänä päivänä. On kuitenkin yksi asia, joka on minulle tänään vieläkin tärkeämpi kuin viime päivien tapahtumat: ystävät. Ystäviltä saan iloa ja voimaa. Ystävät tuovat valoa pimeimpiin hetkiini ja he saavat elämäni tuntumaan merkitykselliseltä. Ystävät ovat korvaamattomia!

Kiitos siis teille kaikki rakkaat ystävät ja blogini lukijat siitä, että kuljette vierelläni! Koska olette siinä, pystyn tähän, mihin olen ryhtymässä ja vielä paljon muuhunkin. Hyvää ystävänpäivän iltaa ihan kaikille teille!

"I chose not to imagine life without friends and flowers"





perjantai 8. helmikuuta 2013

Suurta rakkautta



Yllä olevassa kuvassa on latautuneena suuri tunne.
2-vuotias tyttöni otti punaisen liidun käteensä ja piirsi sillä keskittyneesti vartin ajan valkoisen paperin täyteen, hokien samalla: "Oi rakkaus, suuri rakkaus, tämä on rakkaus..."

Voiko sitä enää sen suuremmin ilmaista? Taaperon pulleat pikku kädet ja koko olemus ja sielu ovat tuon rakkaudellisen taideteoksen piirtäneet! Se on mitä syvin hänen tunteidensa ilmaisu. Minä otin piirroksen talteen ja se on nyt muistikirjani välissä. Aina, kun arvot ja totuus tuntuvat itseltäni unohtuvan, katson tuota taideteosta.

Rakkaus katsoo minua nyt myös joka päivä peilistä, näiden ihanien korvakorujen muodossa. Ostin ne Tampereen reissultani viime viikolla muistutukseksi, että itsensäkin rakastaminen on tärkeää.



Hetkinen! Taisi blondilla unohtua nyt yksi tärkeä seikka: peilikuvan vaikutus tekstiin! Peilistä katsookin nainen, jolla on sydämenmuotoiset korvikset joissa lukee "oveL". Hmmm... No, ehkä ne toimivat kuitenkin - ennen kaikkea tärkeänä viestinä ympäristölle :)

Rakkauden täyttämää viikonloppua jokaiselle!

tiistai 5. helmikuuta 2013

Nonviolent Communication

Väkivallaton vuorovaikutus. Mitä ihmettä se tarkoittaa? Olen ollut jo kolme viikonloppua NVC (Nonviolent Communication) -koulutuksessa, enkä ole vielä oikein kunnolla kertonut blogissani mistä siinä on kysymys.  No nyt voisin jo yrittää. Omin sanoin. Pyydän: jos ette ymmärrä mitään, älkää tuomitko NVC:tä, vaan minun selitystaitoni ;) !

NVC on vuorovaikutusmetodi ja prosessi, jonka kehitti psykologian tohtori Marshall B. Rosenberg 60-luvulla. Se tähtää rehelliseen ja aitoon läsnäoloon suhteessa sekä itseemme, että muihin. Se soveltuu erityisen hyvin haasteellisiin vuorovaikutustilanteisiin, kuten hankaliin sovittelutilanteisiin. NVC:n taustoista lisätietoa NVC in Finland ry:n sivuilta sekä kansainvälisiltä Center for NVC -sivuilta

NVC-prosessin osat ovat 1) havainto, joka on eri kuin tulkinta; 2) tunne, joka ei ole ajatus; 3)tarve, joka on eri kuin valittu strategia sekä 4)pyyntö, johon ei sisällykään vaatimusta.
Mitä olen oppinut NVC:stä tähän mennessä?

NVC:n mukainen myötäelävä kuunteleminen on esimerkiksi sitä, että kun henkilö A sanoo minulle vaikka että "Böö!", en heti alakaan voimaan huonosti tai vaikkapa loukkaannu, vaan koetankin kuunnella mitä sanojen takana on. Koetankin kuunnella ja ymmärtää, mitä tarpeita A:lla on tyydyttymättä ja mitä tunteita hän näiden tyydyttymättömien tarpeiden takia parhaillaan kokee. Onko mahdollisesti turvallisuuden tarve uhattuna? Puuttuuko häneltä ymmärrystä tai arvostusta, tai kaipaako hän kenties läheisyyttä ja aitoutta? Onko hänellä näistä johtuen tuskastunut ja vihamielinen tunne? Pelkääkö hän kuollakseen jotain? Arvailen näitä ja kuuntelen häntä. En ala kertomaan omia tarinoitani, tarjoamaan vertaistukea tai neuvoja, tuomioita, ratkaisuja tai mitään muutakaan. Huomio on hänessä ja siinä mitä hänessä tapahtuu.

Sitten vasta, kun tämä henkilö A on tullut kuulluksi ja ymmärretyksi tarpeineen ja tunteineen, hän onkin jo paljon vastaanottavaisempi sille, mitä hänen sanansa minussa ovat herättäneet, ja voin pyytää häntä kuuntelemaan itseäni. Mitä hänen sanansa minussa herättävät? Mitä tunteita ja tarpeita minulla on, jotka haluaisin hänen kuulevan? Minulla voi olla myös hänelle jokin neuvo tai vinkki, jonka hän kenties nyt pystyy ottamaan vastaan paremmin, kuin lähtötilanteessa. On tapahtunut empaattinen kuuntelu, joka on lisännyt A:n yhteyttä itseensä ja omiin tunteisiinsa sekä mahdollisesti myös minuun!

NVC:n mukaan kaikkien ihmisten kaikkien tekojen ja sanojen takana on jokin inhimillinen tarve ja tunne, joissa ei sinänsä ole mitään pahaa. Vain se, millä tavalla tuomme ne esiin, eli minkä strategian valitsemme näiden ilmaisuun tai tarpeidemme tyydyttämiseen, saattaa mennä tosi pahasti pieleen taikka sitten onnistua lisäämään myötäelävää vuorovaikutusta toinen toistemme välillä. Esimerkiksi, jos vaikka olenkin turhautunut siitä, etten pääse toteuttamaan itseni kehittämisen tarvettani työpaikalla, ei valittaminen välttämättä ole se paras mahdollinen strategia. Jos joku lyö toista, voi se olla strategia jonka hän on valinnut purkaakseen kenties vihamielisen tunteensa, joka on tullut esimerkiksi turvallisuuden puutteesta. NVC ei missään nimessä tarkoita sitä, että nuo huonot strategiat olisi hyväksyttävä! Mutta humaanius lisääntyy maailmassa, kun ymmärrämme, että kaikkein kieroutuineimmankin käytöksen takana on jokin inhimillinen tarve. Mutta emmehän me useinkaan tee tällaisia ajatusketjuja ja valintoja tietoisesti. On vain paha olla ja se ilmenee esimerkiksi valittamalla tai tuomitsemalla. Tai lyömällä. Tai vielä väkivaltaisemmin.

Siihen tätä NVC-koulutusta juuri tarvitaan! Emme osaa tunnistaa näitä ihanita tunteita ja tarpeita, joita meillä itsellämme ja muilla on. Emme osaa antaa empatiaa edes itsellemme saatika muille ihmisille, koskapa meillä on niin hurjia ja tuomitsevia ajatuksia, jotka tukahduttavat tarpeiden ja tunteiden todellisen kuuntelun ja ymmärtämisen. Myönnän, monimutkaista. Vaativaa. Maailmankuvaa ja ihmiskäsitystä syvästi koskettavaa. Mutta kolmen NVC-viikonlopun jälkeen olen alkanut itse ymmärtää, miten hurjat mahdollisuudet tällaisessa väkivallattomuuteen tähtäävässä vuorovaikutusmetodissa piilee.

Saiskos olla: Varauksetonta kuuntelemista, myötätuntoa ja empatiaa?


Miten tämä kaikki nyt liittyy Ilon vuoteen ja ilon lisäämiseen maailmassa (joka on missioni), saatat kysyä. Paljonkin. Uskon, että ilo on aidointa silloin, kun ihminen on tullut todella kuulluksi. Ja kuulluksi tulemiseen NVC juuri tähtää.

Sanoisinpa, että onpas aikamoisia koulutuksia! Viime viikonloppuna meillä oli mm. harjoituksia "ei":n sanomisesta ja vastaanottamisesta, haasteellisen viestin vastaanottamisesta sekä pahimpien pelkojemme kohtaamisesta. Edellisellä kerralla käsittelimme vihan kohtaamista. Tapaamiskertojen välillä harjoittelemme empatiataitoja oman empatiaparimme kanssa. Ensi kerralla sitten sovittelua.

Käytyäni koko koulutuksen eli 6 viikonloppua, olenkin sitten "kirahvikuuntelija", joka osaa kuunnella empaattisesti itseään ja muita. Hui.

perjantai 1. helmikuuta 2013

Ajatuksia downshiftauksesta ja etsintäkuulutus!

Ostamassani raakasuklaapatukassa oli minulle tällainen viesti ;) Nyt näen sydämessäni vision artikkelista, joka kertoo ex-downshiftaajasta!

Viime aikoina on kirjoiteltu downshiftauksesta sekä valtamedioissa että blogeissa.  Onko se loisimista ja vapaamatkustamista yhteiskunnan kustannuksella? Vai kenties arvokasta työtä yhteiskunnalle, jossa piilee mahdollisuuksia tulevaisuuden työllistymisellemme robottiteollistumisen yleistyessä, kuten täällä kirjoitettiin. Vai onko se kenties yksinkertaisesti nimitys sille, että ihminen alkaa elää omien arvojensa mukaisesti, kuten täällä määriteltiin?

Itse en ole mieltänyt itseäni downshiftaajaksi, koska jotenkin minulle se termi sisältää mielestäni ajatuksen, että pitäisi jotenkin tehdä vähemmän ja tyytyä vähempään. En minä halua vähemmän ja hitaammin, vaan minä haluan enemmän ja minulle tärkeitä asioita ja mielellään pian! Kirjoitinkin jo vajaa vuosi sitten mietteitäni siitä täällä.

Tuohon yllä jo kertaalleen linkkaamaani  Katin määritelmään downshiftauksesta "omien arvojensa mukaan elämisestä" minun on kuitenkin helppo yhtyä. Tuon määritelmän mukaan varmaankin olen downshiftaaja, koskapa olen viime vuosien aikana alkanut hahmottaa, mitkä arvoni ovat ja muuttanut elämääni niiden suuntaan.

Minusta on kiinnostavaa kuitenkin se, että jos ihminen tiedostaa arvonsa ja alkaa elää niiden mukaisesti, millainen muutos silloin oikeastaan on tarpeen? Useinhan miellämme downshiftaajiksi ne, jotka sanoutuvat irti työstään, muuttavat perheineen maalle ja perustavat lammasfarmin. Tai lähtevät meditoimaan Intiaan ja jäävät sen jälkeen vapaaehtoistyöhön. Tai perustavat omiin tarpeisiinsa luomuviljelmän ja elävät mahdollisimman vähällä rahalla. Tai alkavat life coacheiksi ja valaistuvat erilaisilla kursseilla.

Mutta olisiko se edes periaatteessa mahdollista, että downshiftata, elää omien arvojensa mukaisesti, voisi myös ihan siellä omassa perusduunissa ja keskiluokkaisen tavallisesti? Että jopa jonkin suuryrityksen oravanpyörässäkin voisi löytää itselleen sopivan, omien arvojensa mukaisen tavan elää ja olla. Ja että siitä voisi tuntea tuntea tyydytystä ja rauhaa, ilman että tarvisi tehdä radikaalia ulkoista muutosta elämäänsä?

Näistä ajatuksista minulle sikisi idea, että haluaisin kirjoittaa artikkelin sellaisesta tyypistä, joka on downshiftannut, tehnyt jonkun ison ja radikaalin ulkoisen muutoksen elämäänsä, mutta palannut omasta halustaan takaisin ns. keskivertoelämään ja keskiluokkaan.

Etsimäni henkilö olisi siis  "ex-downshiftaaja" siinä mielessä, että jonkinlaisen radikaalimman vaiheen jälkeen, ulkoisesti hän olisi palannut vaikkapa aikaisempaan, ns. tavalliseen työhönsä vaikkapa myymälähoitajaksi, terveyskeskuslääkäriksi tai putkiasentajaksi. Hän olisi downshiftaus-vaiheensa aikana oivaltanut, että kultainen keskitie on hänelle sopivin ja että hän voi elää arvojensa mukaan ihan suomalaisessa peruslähiössä, tai mikä ikinä olikaan hänen lähtökohtansa. Ilon voi löytää tavallisesta työstä, tavallisesta elämästä, tavallisista tilanteista.

Minulla on tälle jutulle jo julkaisijakin, enää tarvii löytää vain sopiva henkilö, joka olisi valmis kertomaan tarinansa omalla nimellään ja kuvallaan. Tunnistatko itsesi tai jonkun tuntemasi henkiön kuvauksesta? Ota pikaisesti yhteys ilonvuosi@gmail.com jos tunnistat itsesi tai jonkun tuntemasi henkilön!

Toivon kaikille meille up- ja downshiftaajille sekä kultaisen keskitien kulkijoille mitä erinomaisinta viikonloppua! Minulla se menee Non violent communication-koulutuksen merkeissä, jossa tällä kertaa ohjelmassa muunmuassa ei:n sanomisen harjoittelua ;)

sunnuntai 27. tammikuuta 2013

Vuoroni tuli

Minun vuoroni, kaatua flunssan kouriin siis. Ja tietenkin juuri nyt, kun koko helmikuu on suunniteltu viimeisen päälle meneväiseksi. Mutta eipä auta. Kaksi päivää olen ollut sisällä, lähinnä peiton alla, puhunut todella vähän ja nukkunut paljon. Ensi viikolla olisi oltava kunnossa kun olen menossa kahteenkin eri koulutukseen yhteensä neljäksi päiväksi.


Sitruuna, hunaja ja inkivääri ovat olleet rohtoni ja lisäksi otan pari kertaa päivässä tätä:


(Nenäkannusta olen aiemminkin kirjoittanut täällä.)

Kipeänä ollessa positiivinen ajattelu on erittäin tärkeää, näin uskon. Katselin TV:stä komedioita ja kas, sieltähän löytyikin juuri minulle sopivaa katsottavaa, nimittäin Maikkarilta tuli tänään sarjan Suomessa on yritystä jakso. Sarjassa kerrotaan yrittäjien tarinoita, jotka ovat alkaneet jollain tavoin hullusti irrottautumalla oravanpyörästä ja heittäytymällä tuntemattomaan. Tänään siinä oli nainen, joka kahvilaa perustaessaan ei vielä viikkoa ennen osannut leipoa mitään! Sykähdyttävää ja toivoa antavaa.

4-vuotias tyttöni askarteli minulle kukkaniityn ja ripusti sen eteeni sohvalle. Jotta näkisin ja muistaisin kauneuden - ja ilon.


Näiden kukkien myötä, mitä parhainta iloa sinunkin sunnuntaihisi!

tiistai 22. tammikuuta 2013

Start by doing

"Aloita tekemällä se mikä on välttämätöntä
Tee seuraavaksi se mikä on mahdollista
Yhtäkkiä huomaat olevasi tekemässä mahdotonta"
- Franciskus Assisialainen



Olen viime aikoina huomannut, että minulla ei enää toimi to do -listat kuten ennen. Jotenkin vain puolet listaamistani asioista jää aina tekemättä ja sitten tulen vain ahdistuneeksi.

Sen sijaan tuo Franciskus Assisialaisen viisas priorisointiohje toimii paremmin. Tänään esimerkiksi oli välttämätöntä ensin saada tontut kesälomalle ja kepeämmät verhot tilalle.






Oli myös ihan välttämätöntä kuunnella Sami Minkkisen ilmaiseksi jakama Eroon peloista! -video. Suosittelen lämpimästi - ei maksa mitään ja aina kannattaa kokeilla. Moni on saanut nlp:n kautta apua pelkoihinsa. Nähtäväksi jää, auttoiko se minua.

Kun siirryin kohtaan "tee se mikä on mahdollista",  otin esiin penaalini ja taikakynät.



Soitin pari puhelua ja kirjoitin vähän. Muutama meili ja sitä rataa. Se on sitä minun työtäni nykyään.

Nyt onkin enää sitten jäljellä se mahdoton ;) Hmmm, mitäköhän se voisi olla?

Mahtavaa tiistaita teille!

lauantai 19. tammikuuta 2013

Jättipotit ja pikkupotit

Kyllä, minäkin haaveilen joskus, kuinka 12 miljoonan, tai "edes" sanotaanko 3 miljoonan, lottovoitto tekisi kutaa ja helpottaisi monta asiaa.

Vaikka vain harvan kohdalle tuo jättipotti osuu, todella uskon, että taloudellisiin haasteisiin apua on lähempänäkin ja mahdollisuuksia riittää kaikille, kunhan vain avaamme silmämme sille.

Minun tilanteessani (irtisanoutunut vapaaehtoisesti suht hyväpalkkaisesta duunista, aikoo perustaa yrityksen) nämä talousasiat ovat hyvinkin paljon juuri nyt mielessä ja välilllä kyllä ahdistaa, joo.  Mutta  pienetkin yritykset nähdä asiat vähän valoisammin poikivat kyllä tulosta, jos sen vain haluaa huomata.

Maanantaina sanoin irti kaikki lehtitilaukset, Prinsessa-lehteä lukuunottamatta. Myös Hesarin. Olisin tietenkin voinut nyrpistellä tilanteen kurjuutta, mutta teinkin peruutukset iloiten siitä, että a) minulla oli tämä mahdollisuus säästää vielä perheemme menoissa niinkin paljon helpottaakseni tilannetta b) voin kuitenkin lukea kaikki nuo lehdet halutessani ilmaiseksi kirjastossa ja c) varmasti tulee vielä se hetki, kun taas tilanteen tasoittuessa voin uusia kaikki haluamani tilaukset. Ja vielä d) siitä, että kuitenkaan niin huonosti ei vielä mene, että tyttärilleni suurta iloa tuottavasta Prinsessa-lehdestä olisi tarvinnut luopua!

Eihän se positiivinen asennoituminen sinänsä muuta tosiasiaa, että säästettävä on. Mutta noin ajateltuna, ja kaikki kohdat a-d huomioiden, se ei tunnu läheskään niin kurjalta! 

Valoa voi nähdä myös vaikkapa K-kauppiaalta tulleessa etusetelissä, siinä että puoliso saa talvilomarahansa jo tammikuussa, siinä että yllättäen eräs vanha tuttava tarjoaa majoitusta luonaan eikä tarvitse mennä hotelliin yöksi reissussa, tai siinä että muutaman yhteensattuman seurauksena saa vähän hyvitystä päivähoitomaksuista.

Parasta on se, että kun näihin "pikkujuttuihin" alkaa kiinnittää huomiotaan ja aidosti kiitollisena iloitsee niistä, niin jostain niitä näyttää putkahtelevan koko ajan lisää! Pienistä puroista syntyykin sitten vähitellen isompi virta. Oletko kokeillut? Jos et, suosittelen lämpimästi. Se ei ainakaan maksa mitään ;)

Onnea sinulle illan lottoarvontaan, ja vaikka jättipotti ei osuisikaan kohdallesi, koeta sinäkin nähdä ympärilläsi noita pienempiä "potteja"! Valoa!


torstai 17. tammikuuta 2013

Unelmoinnin lyhyt oppimäärä

"Te olette ihmisiä, eikö teillä ole unelmia?", kysyy Tähkäpää samannimisessä Disney-elokuvassa roistoporukalta, sulattaen sen jengin sydämen ja saaden äijät unelmoimaan.



Vuosia tavoittelin asioita, suoritin etappeja ja otin steppejä, ja ihmettelin, miksen päässyt "haluamaani" ja toiveeni eivät toteutuneet.

Nyt sen ymmärrän. Tavoittelin asioita, jotka eivät olleet minun unelmiani.

Lukioikäisenä ongelmani oli, että en tiennyt mihin suunnata. Olin hyvä koulussa, kaikissa aineissa, eikä mielestäni minulla ollut aivan erikoislahjakkuutta mihinkään. "Kympin tyttö", jolla oli kaikki mahdollisuudet, ei osannut valita. En tiennyt mitä halusin, enkä halunnut mennä lääkikseen tai kauppakorkeakouluun opiskelemaan vain muiden mieliksi.

Välivuonna en saanut mitään sen kummempaa selkoa asiaan, ja päädyin opiskelemaan yliopistoon espanjalaista filologiaa. Se oli ihan hyvä valinta, koska todella pidän espanjan kielestä ja espanjankielisen maailman kulttuuri on lähellä sydäntäni. Mutta alusta asti tiesin, että kääntäminen tai opettaminen ei olisi mun juttu. Mutta en vieläkään tiennyt mikä se minun juttuni olisi.

Päädyin työelämään, kielialan firmaan ja sain tehdä siellä monenlaista. Ne olivat hyviä vuosia, mutta  aloin tavoitella asioita, joita mielestäni minun kuului tavoitella: uraa, asemaa, hyvää toimeentuloa. Suorituksia. Jotenkin nuo tavoitteeni eivät vain enää edenneet siinä yrityksessä ja päätin tehdä täyskäännöksen.

Vaihdoin työpaikkaa ja menin täysin toiselle alalle. Halusin näyttää itselleni ja muille, että pystyisin oppimaan tietotekniikan ja myymään sitä menestyksekkäästi, vaikka en tiennyt siitä mitään ennestään. Ja opinhan minä, ja menestyin myynnissä ihan kiitettävästi. Tiesin kuitenkin koko ajan, että motivaationi lähde oli nimenomaan lähes mahdottomalta vaikuttanut haaste, ja kun sen saavuttaisin, en enää kehittyisi hyvästä loistavaksi. Ja niinhän siinä kävi. Jäljelle jäi vanhat ura, asema, ja entistä paremman toimeentulon tavoittelu, mutta ne eivät ottaneet tulta alleen, koska sisimpäni ei halunnut niitä oikeasti. En ihan oikeasti halunnutkaan niitä asioita, joita olin aina luullut että minun, "lahjakkaan ja fiksun", kuuluu haluta. Lähdin sieltä, hyppäsin tyhjän päälle ja nyt olen tässä.

Vasta viime vuosina olen alkanut ymmärtää, mitä todella haluan. Minulla se on tapahtunut ymmärtämällä, mikä tuo minulle iloa, ja alkamalla tavoitella niitä asioita. Ja olen vahvasti sillä tiellä: teen asioita, joita sydämeni haluaa ja todella uskon, että unelmani tulevat todeksi, koska nyt ne ovat minun unelmiani. Eivät jonkun muun unelmia. Eivät sellaisia tavoitteita, joita minä itse tai joku muu on puolestani päättänyt, että minulla kuuluu olla.

Huomautus tähän väliin, etten missään nimessä tarkoita, että noin 30 ensimmäistä vuotta elämästäni olisivat menneet hukkaan. Päin vastoin, olen niistä hyvin kiitollinen, sillä juuri ne ovat tuoneet minut tähän, missä olen nyt! Se on ollut minun tieni ja sisältää paljon arvokkaita kokemuksia ja mahtavan hyviä hetkiä, joista toki olen nauttinutkin. Vain ne unelmat ovat puuttuneet, tai olen vaientanut suuren osan niistä kaiken sen suorittamisen tieltä.

Mistä unelman tunnistaa omakseen? Sydän kertoo sen, näin uskon. Kun oikein herkistyt, kuulet sen äänen kyllä, mutta älä anna järkesi tukahduttaa sitä. Sillä järjellä tarkasteltuna unelmasi voi olla joko naurettavan pieni ja mitätön tai sitten niin megalomaanisen suuruudenhullu, ettei siinä ole "mitään mieltä". Järkeä ei kannata tässä kohtaa kuunnella, sillä se ei ole kovin hyvä unelmoinnissa ;) Järkeä tarvitaan kyllä kovastikin sitten myöhemmin toteutusvaiheessa, mutta ensin on täytyy selvittää, mikä on unelmasi, ja sen tietää vain sydän.

Kun sitten alat toteuttaa sydämesi unelmaa, oli se sitten suuri tai pieni, tulet kokemaan täyttymyksen tunnetta, jota et kokisi mitenkään muuten. Pystyt kääntämään esteet vain hidasteiksi unelmasi tieltä. Ja se myös toteutuu, kun vain alat tehdä sen eteen töitä ja uskot siihen! Tarvitaan niitä klassista kolmea: uskoa, toivoa - ja  ennen kaikkea rakkautta.

Peukku meidän kaikkien pienille ja suurille unelmillemme, siis! 

Tähkäpään unelma oli nähdä livenä syntymäpäivänään aina taivaalla näkyneet lyhdyt, joita hän oli tornistaan ihmetellyt ja halunnut tietää, mitä ne oikein olivat.


maanantai 14. tammikuuta 2013

"Kulta nyt tehdään aarrekartta!"

Viime päivinä olemukseni on kyllä ollut kaikkea muuta kuin voimaa ja intoa uhkuva tuleva yrittäjä. Olen tsempannut itseäni mm. nauramalla ja verkostojen tuella, lenkkeillen ja rauhoittuen, mutta pohjavire on pysynyt negatiivisena. Moni ei varmasti uskoisi minusta moista, mutta niin vain on ollut. Huomasin, että olen valumassa negatiiviseen ajatteluun ja esimerkiksi ripustautumassa liikaa ihmisten mielipiteisiin, mistä olin jo kasvanut pois kauan sitten. Näköjään tiukan paikan tullen ihminen hyvin helposti ajautuu vanhoille, opituille urille. Pahinta oli, etten oikein tiennyt edes mikä minua vaivaa!

Lopulta ymmärsin, mistä on kysymys. Olin alkanut ajatella pahimman kautta. Jotenkin yrityksen perustamisesta oli tullut minulle peikko. Ajatukseni olivat urautuneet radalle, jossa parhaimmillaankin vain selvitään: rahat riittävät nippa nappa, yritystoiminta lähtee joten kuten toimimaan, ja jos hyvin käy, saatan saada edes muutaman asiakkaan. "Mutta eipä tässä muukaan auta kuin perustaa se yritys kun kerran olen jo näin pitkällä."

Eihän siitä tuolla tavalla mitään tule! Ajatuksillamme luomme todellisuutemme. Jos ajattelen noin, yrityksestäni ja elämästäni tulee todennäköisesti juuri tuollainen. Miksi en siis ajattelisi siitä eri tavalla? Miksi en tekisi siitä sellaista, kuin oikeasti haluan sen olevan?

Tuon oivallettuani nousin sohvan pohjalta, keitin viimeiset jouluglögit ja sanoin miehelle, että nyt tehdään aarrekartta! Aarrekartta on metodi, jossa leikataan esimerkiksi lehdistä kuvia oman intuition ja toiveiden perusteella ja sitten liimataan niitä paperille. Se virittää haaveilemaan ja unelmoimaan ja myöskin miettimään omia todellisia tavoitteita. Minut se herätti tällä kertaa jälleen ajattelemaan positiivisesti tulevaisuudesta ja määrittelemään tarkemmin, mitä oikein olen tekemässä. Visuaalisuudella onkin suuri voima: unelmat tulevat ikään kuin näkyviksi, niihin voi palata myöhemmin, ja aivot virittäytyvät etsimään niille myös toteutuskeinoja.

Miehenikin siis lähti mukaan aarrekarttailuun, ainakin siihen saakka kunnes mieliohjelmansa tv:stä alkoi ;) Minä innostuin leikkaamaan ja liimaamaan puoleksitoista tunniksi, valmista ei tosin vielä tullut. Tuntui kuitenkin hyvältä tehdä  jotain tilanteen parantamiseksi. Sillä ajatuskin on teko. Ainakin ajatus voi johtaa tekoihin. Ilman ajatusta, ei ainakaan ole tekojakaan!

Ja aarrekarttasessiomme jälkeen, minusta tuntui pitkästä aikaa positiivisen toiveikkaalta ja luottavaiselta. Nyt pidän tuon fiiliksen ja omistan viikon näille: rentous, luottamus ja huumori! Tee sinäkin samoin: käy luottavaisesti hymy huulilla, kepein askelin kohti tavoitteitasi ja unelmiasi!





torstai 10. tammikuuta 2013

Nauran itseni zeniin

Tämä viikko on ollut yhtä sisäistä tunnemylläkkää ja kysymyksien tulvaa: yrittäjäkurssi loppuu, haluan perustaa sen yrityksen, mutta milloin perustan sen jotta kaikki asiat loksahtaisivat sopivasti paikalleen, miten taloutemme kestää? Onnistunko, mitä voi tapahtua jos en onnistu, entä mitä voi tapahtua jos onnistun, ääk onko minusta tähän sittenkään? 

Ystäväni Jenny on viime aikoina kirjoitellut paljon zenimäisestä rauhoittumisesta erilaisten haastavien tilanteiden edessä. Nostan hattua sille henkiselle kehitykselle, josta hän kertoo. 

Minäkin olen lueskellut monenlaista "gurukirjallisuutta" Tollesta Hellsteniin, miettinyt läsnäolon voimaa ja tehnyt monta tärkeää hiljaista oivallusta.

Mutta, jos asiat alkaa ottaa liian vakavasti, ei tule hyvä. Yrityksen perustamisessa minua oikeastaan kaikkein eniten tällä hetkellä pelottaa ne hiljaiset, yksinäiset hetket jolloin olen yksin kaikkien huolien ja paineiden keskellä. Niitä hetkiä jolloin pienikin vastoinkäyminen saa suunnattoman painoarvon ja negatiivisuuden kierre on pelottavan lähellä. Siihen minulla ei ole varaa joutua, mikä neuvoksi?

Verkostoituminen, vertaistuki, yhteisöllisyys. Ne varmasti auttavat ja haluankin koota ympärilleni sellaisia. Ja kyllä itsensä henkinen kehittäminen on todella tärkeää. Mutta yhtä ei voita mikään:

Naurua!

Nauru rentouttaa, puhdistaa mieltä, aktivoi aivoja, luo hyvän olon päästä varpaisiin. Se saa pienet vastoinkäymiset kutistumaan kokoisikseen ja olemaan avoimempi hyväksymään asiat sellaisena kuin ne ovat. Nauru tsemppaa eteen päin, nousemaan ylös kuopasta ja jatkamaan. 

Lapset osaavat nauraa itselleen, eivätkä kaatumisesta lannistu vaan nauravat, nousevat ja jatkavat!


Itse nauroin tänään itselleni. Ystävä oli käymässä ja kerroin hänelle suunnitelmistani. Tulevan yritykseni toiminta perustuu pitkälle omaan persoonaani ja - paljastettakoon tässä kohtaa myös teille, lukijoille - ilo ja positiivisuus tulevat olemaan liiketoimintani kannalta perustavanlaatuisen tärkeitä. Puhuimme siitä, että kun minulla sitten on se yritys, on minulle imagollisesti tärkeää säilyttää positiivinen asenne, missä tahansa ihmisten joukossa kuljenkaan. Hän tokaisi rempseään tyyliinsä, että sinä päivänä, kun ei naurata ja kaikki ketuttaa, saan tulla hänen luokseen itkemään, huutamaan ja kiroilemaan rauhassa. Hän voi antaa yhden huoneen käyttööni silloin tällöin, ja ovi laitettaisiin kiinni. Mutta että jos olisin kuuluisa siinä vaiheessa, toki hän saattaisi räpsäistä kuvan kun meikit tuhrussa tukka sekaisin raivoaisin hänen makkariissaan ja lähettää kuvan iltapäivälehdistölle. Miten mojovat otsikot siitä saisikaan: "Tällainen hän TODELLA on!"

Nauraa räkätimme mielikuvalle pitkän tovin! Voi miten hyvältä tuntuukaan nauraa itselleen ja vielä ystävän kanssa! Ja tämän mielikuvan avulla aloin nähdä humoristisena tuon aiemmin kuvailemani pelon. Eikä se enää niin vakavalta uhalta tunnukaan! Zen is here!

Naurua, paljon naurua, toivon sinulle ja minulle loppu viikoksi! Ei tämä elämä nyt NIIN vakavaa ole!

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Päivä ilman iPhonea

Tänään unohdin iPhoneni kotiin aamutiimellyksen tuloksena. Tajusin tapahtuneen bussissa, eikä paluuta enää sitä hakemaan ollut. Mietin siinä istuessani, kuinka riippuvainen olenkaan tuosta vekottimesta.  Facebookia, sähköpostia ja twitteriä tulee seurattua pitkin päivää ja koko ajan miettii myös, olisiko itsellä jaettavia ajatuksia sosiaaliseen mediaan.

Muistatteko jotain 15 vuotta sitten telkkarissa pyörineen, yhden vieläkin toiminnassa olevan puhelinoperaattorin, mainoksen: "Haluan olla aina kaikkialla..."? Mainoksessa näytettiin nopeasti vaihtuvia kuvia,  luoden mielikuvia siitä, kuinka ihminen oikeasti olisi kykenevä olemaan monessa paikassa samanaikaisesti.

Tuo mainos on tänä päivänä täyttä totta. Koko ajan olemme "läsnä" paitsi siellä missä fyysisesti olemme, myös eri medioiden ja alustojen välityksellä  monessa muussakin paikassa ja yhteisössä virtuaalisesti mutta reaaliaikaisesti.

En suinkaan ole sitä mieltä, että kehityksessä pitäisi mennä taakse päin enkä kaihoile lankapuhelinaikoihin takaisin! Tekniikka tarjoaa huikeita mahdollisuuksia toki. Mutta näiden vempeleiden kanssa saa olla tarkka, jotta ei hajoittaisi läsnäoloaan niille liikaa. Sillä silloin menee kosketus tähän hetkeen ja siitä kärsii koko ruumis ja henki pidemmän päälle. Tiedättehän tyypit, jotka eivät kuule mitä heille sanoo koska he katsovat kännykkäänsä tai twiittailevat kaiken aikaa: tuntuu, että heihin ei saa oikein kontaktia ja he ovat jossain ihan muualla kuin nyt ja tässä.

Bussissa istuessani mietin, että oikeastaan välttämätöntä olisi vain saada viesti miehelleni tilanteesta, mutta muuten mitään ihan kamalaa ei varmaankaan tapahtuisi. Soittaisin hänelle jonkun kurssitoverin puhelimesta. Mutta aijai, mikä onkaan numero? 10 yhdessä vietetyn vuoden jälkeen en vieläkään automaattisesti muista ulkoa mieheni puhelinnumeroa! Mieleeni tuli jo kauhukuvia miten lapsille sattuisi hoidossa jotain ja minua yritettäisiin kontaktoida ja sitten mieheni saisi tiedon ja kaikki ihmettelisivät, mitä minulle on tapahtunut... "Rauhoitu nainen!" sanoin sitten itselleni ja suljin silmäni siinä istuessani ja hengittelin. Hengittelin syvään ja rauhallisesti ja koetin keskittyä vain siihen hetkeen. Kaikki järjestyisi. Kun avaisin silmäni, minulla olisi ratkaisu ja kaikki sujuisi hyvin.

Niin vain kävi, että heräsin tuosta lähes meditatiivisesta "koomastani"juuri sopivasti ennen pysäkkiä ja kuin salama kirkkaalta taivaalta, minulle tuli mieleen mieheni puhelinnumero. Kaikki järjestyi siis, ja sain samalla koko päivän kestävän todellisen läsnäoloharjoituksen! Kun ei ole vekotinta mitä silmäillä kaiken aikaa, pysyy paremmin tässä hetkessä ja niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa ihan fyysisesti on. Päivä menikin hyvin, sisälsi hienoja keskusteluja kurssikavereideni kanssa ja tutkintonäyttökeskustelun. Paljon tuli rakentavaa kritiikkiä liiketoimintasuunnitelmaani kohtaan, mutta myös kannustusta: "Olet todella vakuuttava! Pidä tuo ilo ja usko ideaasi!" Olen nyt siis suorittanut yrittäjän ammattitutkinnosta osat I ja II. How cool is dat! Enpä olisi ikinä uskonut vielä puoli vuotta sitten!

2-vuotias tyttäreni tulee usein taakseni istumaan, ottaa ikään kuin minut "syliin" ja laulaa:

Etana-Elli kannolla kelli, katseli kuuta mut aatteli kaikkea muuta!

Mun läsnäolo-openi. Erittäin tiukka sellainen ;)


Miten hän osaakin tehdä sen juuri oikealla hetkellä, palauttaen minut tähän hetkeen, enemmän läsnäolevaksi! Hetkeen keskittyminen kannattaa ja joskus se edellyttää tiettyjen laitteiden tietoista tai tiedostamatonta unohtamista vähäksi aikaa. Suosittelen erityisesti kaikille meille sosiaalisesta mediasta riippuvaisille!

sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Uutta haastetta...


... pukkaa totisesti elämääni! Mutta myös blogeissa on muistettu minua viime aikoina haasteilla, aloitan vastaamalla Tuulan haastekysymyksiin :)


1. Oletko muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana?
Kyllä olen. Olen minumpi.

2. Oletko lihonut?
En usko. Eikä sillä ole oikeastaan minulle merkitystä juuri nyt.
 
3. Oletko ottanut tatuointia / lävistystä viimeisen vuoden aikana?
En ole.
 
4. Kuka oli paras tuttavuus?
Parhaita uusia livetuttavuuksia olivat: Tuula, Pinkki, Elisa, Jenny, Tuulevi, Hannerika, Jutta, Katja, Timo. Ja lukuisat muut. Ei pysty laittamaan järjestykseen saati valitsemaan vain yhtä. Vuosi oli tuttavuusmielessä uskomattoman rikas!

5. Piditkö uuden vuoden lupauksesi?
En tainnut luvata mitään muuta kuin rakastaa. Sen pidin!

6. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kyllä, yksi kaasoistani sai pienen pojan, ja Kakkukerhon naisista kaksi sai pienokaisen.

7. Kuoliko kukaan läheisesi?
Kyllä. Eräs ystäväni menehtyi kesällä syöpään nuorella iällä. Tapaus vaikutti minuun suuresti ja kirjoitinkin siitä.
 
8. Matkailitko ulkomailla, ja jos niin missä?
Kyllä, yksi vuoden huikeimmista kohokohdista oli Brasilian reissu!

9. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2013, joka ei onnistunut vuonna 2012?
Jotenkin en pysty nyt ajattelemaan tätä näin. En koe epäonnistuneeni missään asiassa. Pikemminkin ajattelen, että vuosi sitten olin eri kohdassa kuin nyt ja tein asioita, jotka silloin olivat mahdollisia. Nyt olen tullut uuteen vaiheeseen, ja teen eri asioita.
 
10. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodesta 2012?
26.10.2012. Viimeinen päiväni korporaation palveluksessa. Uuden elämäni alku.
 
11. Vuoden 2012 suurin saavutuksesi?
Uskalsin  tehdä oikean päätöksen ja irrottaa otteeni vanhasta elämästä. Sanoin itseni irti ja hyppäsin kohti tuntematonta.
 
12. Ja suurin epäonnistuminen?
Ks kohta 9.
 
13. Kärsitkö vammoista?
Enpä juuri.
 
14. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
MacBook Air.

15. Entä mikä huonoin?
Nyt ei tuu mieleen mitään. Varmaan jokin extempore-ostos joka vaikutti hyvältä ja halvalta mutta osoittautui "sudeksi".
 
16. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Lainojen lyhentämisen ja välttämättömien menojen jälkeen jäävästä potista suurin osa meni varmaankin erilaisiin matkoihin ja omaan ja lasten hyvinvointiin: Brasilian matka, Lapin reissut, vaatteet, kosmetiikka...
 
17. Mistä innostuit eniten?
Siitä, että aloin ymmärtää mikä mahdollisuus piilee unelmissa ja ilossa.
 
18. Verrattuna samaan aikaan, viime vuonna, oletko iloisempi vai surullisempi?
 Iloisempi.
 
19. Lihavampi vai laihempi?
Varmaan aika lailla samoissa mitoissa.
 
20. Rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi mieleltäni, köyhempi materialta.
 
21. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Joutilasta lötköttelyä olisi voinut olla enemmän. Kirjojen lukemista, musiikin kuuntelua, elokuvien katsomista. Lasten kanssa läsnäoloa. Ystävien kanssa iltojen istumista.
 
21. Entä vähemmän?
Murehtimista ja huolehtimista.
 
22. Miten vietit joulun?
Kotona perheen kanssa.
 
23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin, ja muuttaa yhden hetken, mikä se olisi?
Olisin kutsunut häihini vielä muutaman ystävän ja sukulaisen enemmän. Mutta tämä menee vuoteen 2007.

24. Mikä oli mieluisin TV-sarja, jota seurasit?
Greyn anatomia. Vain elämää.

25. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En lukenut kovinkaan monta kirjaa, mutta niistä on vaikea valita parasta. Jokainen niistä oli lukuhetkellä juuri se oikea ja paras. Esimerkiksi Esther ja Jerry Hicksin Pyydä niin saat tai Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani tulivat käsiini juuri oikeaan aikaan ja sain niistä paljon.

26. Entä musiikillinen löytö?
 Alkuvuodesta Tuure Kilpeläinen. Loppuvuodesta Johanna Kurkela.

27. Mitä halusit, ja sait?
Sain aloitettua free lance -kirjoittajan uran. Sain paikan haluamaltani yrittäjä-kurssilta. Sain ihanan matkan perheeni kanssa. Sain paljon uusia, säkenöiviä tuttavuuksia.

28. Mitä halusit, muttet saanut?
Olisin vanhassa työpaikassani halunnut yhden position, jota en saanut. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna, hyvä niin.
 
29. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Hobitin kävimme mieheni katsomassa nippa nappa vuoden 2012 puolella, se olkoon suosikkini!  Yleensä ottaen en nähnyt kovinkaan montaa elokuvaa.

30. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Vietin Brasiliassa, Buziossa, letkeän lomapäivän, näin upean auringonlaskun ja join Caipirinhan.


Haasteen annan nyt eteen päin Maaritille, Niinalle, Erikalle ja äidilleni. Ja Tuuleville.

Syntymäpäivänäni vuonna 2012.


lauantai 5. tammikuuta 2013

Viikon päästä omillani

Ryhdyn yrittäjäksi -kurssi, jolla olen käynyt viimeiset kaksi kuukautta, saa päätöksen ensi viikolla.

Kurssi on antanut todella hyvän tieto- ja taitopohjan yrittäjyyteen, se on selvää. Ilman tätä koulutusta moni asia olisi itsellä ainakin täysin tuurin varassa. Mutta se mistä olen erityisen vaikuttunut on porukka, johon olen saanut tutustua.

En varmaan missään muussa yhteydessä olisi tullut istuneeksi näin kauan samassa luokkahuoneessa työkokemuksiltaan ja taustoiltaan näin kirjavan joukon kanssa. Joukkoon mahtuu automies, pari teollisuusäijää, energiahoitaja, lattiantekijän vaimo, ravintolan perustaja... Ihmeellinen on se yhteinen tekijä joka meidät yhdistää, nimittäin unelma. Kaikki olemme päätyneet kurssille, koska meillä on sama unelma josta haluamme ottaa selkoa. Unelmiin liittyy voimakkaita tunteita, joka saa kurssipäivän energiatasot korkealle vaikka puhe olisi verotuksesta tai yhtiömuotojen hallinnoinnista.  Erilaisuudesta huolimatta meissä on jotain samaa reipashenkisyyttä ja positiivisuutta, jolla tsemppaamme toinen toisiamme.

No ei se ole koko ajan yhtä heijaheijaa ollut, vastoinkäymisiä ja pettymyksiä on tullut meistä monelle: jollakin on tullut odottamattomia terveydellisiä haasteita tai jonkun laskelmat ovat osoittaneet että alkuperäiseen ideaan ei kannatakaan ryhtyä. Mutta jotenkin se ryhmän henki on kantanut ja vire säilynyt. Uskon ja toivon myös, että monen heistä kanssa tulee jatkossakin pidettyä yhteyttä.

Itse sain menneellä viikolla esittää ryhmälle oman liiketoimintasuunnitelmani. Ensimmäistä kertaa olin se, joksi haluan tulla. En ainoastaan kertonut mitä aion tehdä, vaan sillä hetkellä elin jo tavallaan tulevaisuutta, joka solullani. Menin heidän eteensä ja sain välitettyä heille tulevan toimintani ytimen, ja he ottivat sen vastaan. He olivat myös kuulemastaan ilmeisen vaikuttuneita siitä päätellen, että aiheeseen palattiin illalla Facebook-päivityksissä ja vielä seuraavana aamuna kurssillakin! Se hetki oli taianomainen ja olen siitä hyvin kiitollinen. Toivon tuon tunteen kantavan pitkään, sillä tiedän, että joudun kyllä vakuuttamaan vielä monet kriittiset yleisöt ennen kuin yritysideani toteutuu lopullisessa muodossaan.

Myös muiden suunnitelmia oli mukavaa kuunnella. Huikeita yrityksiä on puhkeamaisillaan kukkaan Suomessa, saattepa nähdä! Upeaa nähdä se tsemppi ja positiivisuus, mitä kurssitovereilla on toisillemme annettavana.



Viikon päästä olemme kaikki omillamme, ja vaikka olen innoissani ideastani ja sen saamasta palautteesta, kieltämättä vähän hirvittää. On aika ryhtyä toimimaan, sanoista teoiksi. Aika koulunpenkillä on ohi. Kantaako siivet, riittääkö rahkeet?

Jännittää.

keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Ilo alkaa hiljaisuudesta

"Musiikki alkaa hiljaisuudesta", oli erään tuttuni joulunaikainen Facebook-päivitys.

Se on niin totta. Jotta voisi aistia ääntä, on ensin oltava hiljaa. Jotta ymmärtäisimme musiikin kauneuden  ja arvon, on ensin oltava tyhjyys, hiljaisuus. Musiikki on valtava lahja, jonka voi parhaiten ottaa vastaan tyhjin käsin, ilman ennakkoajatuksia.

Itsekin olin omalla tavallani hiljaa joulunajan. En päiväkausiin kirjoitellut blogiin enkä juurikaan päivittänyt enkä seurannut Facebookia tai Twitteriä. Halusin keskittyä olemaan läheisteni kanssa sataprosenttisesti läsnä ja antaa myös itselleni hiljaisuutta. Se ei ole niin helppoa, etenkään koska työelämästä pois jäätyäni minulla on suuri osa identiteettiä ikään kuin ladattuna mainittuihin medioihin ja kirjoittamiseen. Jos en ole yhteydessä muihin, jos en saa palautetta, unohdetaanko minut? Olenko edes olemassa? Onneksi sain hiljennettyä nuo kiusalliset egoni äänet suurimman osan aikaa ja pystyin nauttimaan lasteni, mieheni ja omien vanhempieni kanssa vietetyistä päivistä ja joulun rauhasta. 

Hiljaisuudessa on jokin salainen voima. Musiikkikin alkaa hiljaisuudesta, miksei moni muukin hieno asia, kuten kirjoittaminen, ystävyys, kauneus? Elämä? Ilo?

Vahvistusta tuolle ajatukselle olen saanut viime päivien aikana. Vaikka joulukuussa postailin vain vähän, blogiin on jostain yhtäkkiä alkanut putkahdella lisää lukijoita ja jotkut postaukset ovat alkaneet kirvoittaa kommenttikenttään aivan uskomattoman hienoa keskustelua. Sydäntäni lämmittää ja silmäni kostuvat lukiessani teidän lukijoiden uuden vuoden toivotuksia ja tätä. Kiitos, kiitos, kiitos! Tulee ihan mielettömän iloinen fiilis huomata merkkejä siitä, että toiveeni rikastuttaa muiden elämää näillä kirjoituksillani on toteutumassa!

Vuoden vaihteenkin vietin todella hiljaisesti kotona. Aattoiltana emme käyneet ulkona lainkaan: saunoin, join lasin (no okei, kaksi) shampanjaa ja lueskelin kirjaa. Vuoden ensimmäinen päivä meni niin ikään perheen parissa kotona, palapelejä tehden ja lastenelokuvia katsellen. Vuosi 2013 alkoi parhaalla mahdollisella tavalla, oleskellen hiljaisuudessa. Tunnen saaneeni siitä valtavasti voimaa, jota tarvitaan kaikkeen tulevaan.

Siitä se ilo alkaa! Tai oikeastaan, siinä se ilo on.

Vuoden 2012 loppupuolella meillä sytyteltiin paljon kynttilöitä.  Hiljaisuudessa lepattavan liekin voi melkein kuulla, oletko huomannut?